Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

                                                                                                                                       

                                                            

                                                                                                   

                                                                                                        

                                                                                                                         

                                                                                                                        

                                             RASPUTININ PERINTÖ

 

 

 

                                   

 

Pietarin kaupunki toukokuu Anno 1916

 

     Kreivitär Inga Segerstrålle oli perinyt arvonimensä mieheltänsä, joka oli kohdannut kohtalonsa erään huonomaineisen talon takapihalla miekanpistoon, terän lävistäessä hänen vasemman keuhkonsa, josta aiheutuneeseen verenvuotoon lopulta kuoli.

Tappelu oli saanut alkunsa eräästä naikkosesta, joka oli palveluksessa madame Renoirin Salongissa, jollaisella nimellä arvon rouva laitostaan nimitti. Muutamia päiviä oli miehensä

vielä elää kituuttanut talon takahuoneessa.

Kyökkipiian huone tuo oli, jonne hänet oli varoen kannettu, koska ei olisi siinä kunnossa kotiinsa viemistä kestänyt. Tuo nuori kyökkipiika olikin sitten komennettu viemään sanaa tapahtuneesta Inga-rouvallensa, joka olikin jo hätäillyt kovin miehensä viipymistä tuolla kaupunkimatkallansa Pietarin hoviin.

 

     Saapuessaan vaunuillansa tuon siivottoman kujan varrella sijaitsevan salongin takapihalle, jättäysi Inga vaunuista päätänsä viittansa hupulla peitellen, mennen sitten luikahtamalla ovesta sisälle taloon, jonne piika häntä opasti.

Päästyänsä miehensä sairasvuoteen ääreen oli Carl Gustaf jo osin rajan toisella puolen. Siellä, missä häntä odotettiin joko taivaisiin, taikka sitten sinne toiselle osastolle.

Hellästi Inga pyyhkieli noita kalpeita kasvoja liinasellansa, vaikkakin oli pahoilla mielin ja sisuuntunutkin miehensä ilotaloseikkailusta, jollaisista Ingalla ei ollut ollut pienintäkään aavistusta ennen tätä yötä, jolloin oli hänet kiireisesti haettu miehensä kuolinvuoteen ääreen.

- Onko jo lähetetty noutamaan välskäriä, Inga tiedusteli tytöltä joka seisoskeli neuvottoman oloisena sivummalla.

-Hovista on tulossa Rasputiin, joka toimii tsaarinkin henkilääkärinä tai jonain sellaisena kuitenkin. Häntä on noutamassa samainen soldaatti, joka miestänne pisti. Eikäpä se kummoinenkaan tappelu sinällään ollutkaan, vaan pikemminkin juopuneitten nahistelua, jostapa sitten seurasi tällainen häverikki, kertoili tyttö aran kuulloisesti osin muilta kuulemiaan asioita tapauksesta.

-Eikö oikeaa välskäriä tavoitettu, Inga vielä kysäisi?

-Tohtori Högelström nukkuu viinapäissään täällä jossakin huoneessa, eikä tuskin ole siinä kunnossa, että hänestä apua olisi tässä tilanteessa, ja osaahan se Rasputiin monet konstit kuitenkin. Verenseisautukset, jos muutkin taikamenot, vaikka epäilempä että miehellenne enää apua on maallisin keinoin saatavissa, sanoi tuo tyttö julkean kuuloisesti, jonka vuoksi

Inga loikin tähän hivenen vihaisen oloisen katseen, jota tyttö säikähti heittäytyen vallan puhumattomaksi.

 

     Äkkiä Inga säpsähti ajatuksistansa taas tähän maailmaan  kun miehensä voihkaisi kovalla äänellä kutsuen häntä, vaimoansa nimeltä.

- Inga pieni. Anna olutta juotavakseni ja peittele jumalan tähden jollakin kun niin viluttaa.

Kaiketi viikatemies jo hivoo työkaluansa kun niin purauttelee kylmäkin jo harteitani.

- Tännekkö vainolaisen maille sitä nyt pitää kuolemani hetki käydä, Carl Gustaf voimattomalla äänellänsä sanoi vaimollensa, jonka oli raahannut muassansa kotomaastansa Suomesta tänne suuriruhtinaskunnan pääpaikkaan venäjänmaalle, jossa palveluspaikkansa nyt oli.

- Kirottua, vielä huudahti, että piti sitä sinutkin tänne houkutella kuolemaani katselemaan      Olisi vain pitänyt pyytää siirtoa takaisin kotosuomeen, niin ehkäpä tällaistakaan ei olisi         

sattunut ja olisin nähnyt pikkuisen Alexsandranikin kasvun, mikä ties?

-Rauhoitu rakas mieheni. Selviät kyllä, kunhan maltat nyt mielesi ja lepäilet rauhassa. Sieltä hovista ollaan noutamassa jotakin Rasputiinia, jolla kuulemma kykyjä parantajaksi

Ainakin tuon kyökkipiian puheitten mukaan.

- Tuhannesti kirottu rasputiininryökäle! Carl Gustaf huudahti. Sitäkö nyt oltiin lähdetty noutamaan… Missä Högelström on?

- Nukkuu kuulemma humalaisena jonkin naikkosen luona. Ei siitä nyt apua sinulle liene, Inga huokaisi voipuneena miehensä hiuksia hellästi silitellen. Miksi sitä parantajaa kirosit, Inga kysäisi uteliaana?

- Siksipä vaan, kun sai minulta noppapelissä kynityksi sen isältäni perimäni kellon. Jollakin silmänkääntötempulla se sen teki, Carl Gustaf kertoi jo heikoksi käyneellä äänellä. Kyllä siinä miehessä joitakin outoja voimia tiemmä on, vielä lisäsi.   

- Hämärästi minäkin muistan hänestä jotakin kuulleeni, Ingakin alkoi jo mietiskellä. Ollakko  se jokin munkki, vai mikä lie?

- Vai munkki…Isänsä lienee tavallinen maaorja jostakin Siperian aroilta, vai mistä lie alun perin tänne osunut… Vaan mahdissapa tuo tuntuu kovasti hoviväen keskuudessa olevan. Suosiossa, vaikka kuuluupa tuolla kyllä vihamiehiäkin olevan ja ei ihme, jos lienee muiltakin kelloja huijannut. Vaikka… On se kyllä tsaarin pojan oloa saanut paranneltua, jolla se verenvuototauti on, ja keisarinna tuosta erityisesti pitää. Kuuluvat tulevan hyvin toimeen keskenänsä, vaikka  kuuluupa tuo muittenkin naisten, Carl Gustaf alensi äänensä pelkäksi kuiskaukseksi vaimollensa asiasta kertoessaan.

- Vai että oikein keisarinnan suosikkiko, Inga ihmetteli syvään henkäisten.

- Sellaista henkivartiokaartissa kuiskutellaan. Eipä minulla niistä parempaa tietoa ole, kuin mitä huhuja olen kuullut.

 

     Viimein alkoi portaikosta kuulua askelten kumua kun Grigori nousi portaikkoa pitkin raskaiden saappaiden kolistessa askelmissa äänekkäästi.

Sitten tuo pitkäpartainen, siivottoman oloinen mies mustassa kauhtanassaan astui sisälle pieneen huoneeseen, luoden silmänsä törkyisessä pedissä makaavaan, kuolemaa tekevään aatelismieheen.

Päästyänsä vuoteen äärelle loi munkki pistävän katseensa myöskin Ingaan, jonka polvet notkahtivat hänen huomatessaan katsovansa syvälle tuon oudonoloisen miehen silmiin.

Huomasi myös vähän pilkallisen hymyn suupielissänsä, ja hetken aikaa silmissänsä viivähti myös polttava himon tuli tuon häpeämättömän miehen mittaillessa häntä katseellaan, joka vartalonkohtansa huomioiden, joka Ingasta tuntui häpeälliseltä, suorastaan julkealta tässä tilanteessa, jossa nyt oltiin.

 

     Yhtäkaikki, nyt alkoi tuo munkki tutkimaan Carlin haavaa poistaen veriset siteet, jolloin veres haava alkoi jälleen vuotamaan, mutta joka vuoto kuitenkin lopahti hetken kestettyään tuon miehen mumistessa jotakin partansa lomitse, sekä painaessaan voimallisen tuntoisesti kädellään vuotavaa haavan kohtaa.

Hetken mies vielä tutkaili Carlia, joka oli käsittelyn aikana nukahtanut, ja meni sitten pesemään käsiänsä huoneen nurkassa olevan pienehkön pöydän päällä olevassa vadissa,

jossa Inga ei olisi suostunut pesaisemaan edes jalkojansa. 

Saatuansa kätensä pestyiksi loi tuo outo mies taasen katseensa Ingaan, jolle nyt hymyili ystävällisesti, vaikkakin sanansa olivat ristiriidassa tuon hymynsä kanssa.

- Eipä tuo miehesi tuosta saattane toipua, sanoi sitten päätänsä pudistaen Ingalle. Pahasti on osunut keuhkoon asti, jonne nyt verta kerääntyy, ja johonka tuo lopulta sitten kuoleekin kun tukehtuu veren täyttäessä keuhkonsa.

- Inga purskahti itkemään, vaikkakaan ei voinut enää sanoa miestänsä rakastaneensakaan. Ainakaan enää, ja olihan liittonsa jo alun alkaenkin ollut isänsä sopima asia, johon ei ollut tyttärellään  juuri sanaansa sanottavana ollut.

 

     Inga havahtui ajatuksistansa siihen, kun tuo mies laski kätensä hänen olkavarrelleen, ja sanomattoman hyvä olo valtasi Ingan mielen. Katsahtaessaan jälleen tuon miehen silmiin, tunsi hän uppoutuvansa noihin siniharmaisiin silmiinsä, jotka tuntuivat tarkastelevan hänen sieluansakin. Niin syvälle ne tuntuivat hänen sisällensä katsovan.

Inga käännähti katsomaan miehensä puoleen kuivaillen samalla silmiänsä, ja äkisti hän tunsi miten tuon miehen käsi kosketti vaatien hänen uumaansa, jolloin Inga sävähti kuin iskun saaneena ja tunsi kuinka veret pakkautuivat hänen lantionsa seutuville, ja miten polte levisi sinnekin, josta ei ainakaan säädyllisen kasvatuksen saanut nainen saanut mainitakaan, ja säädylliseksi Inga tunsi itsensä olevaksi, ja siksipä nyt ihmettelikin sen hetkisiä tuntemuksiansa, ajatuksiansa, jotka saivat kasvonsakin punehtumaan pelkästä häpeästä.

Vaikkapa…Eihän tuon miehen pitänyt hänen ajatuksistansa tietää, vai tiesikö tuo, Inga mietiskeli mielessänsä?

 

     Katsahtaessaan jälleen miestä kohden huomasi hän jälleen vaipuvansa noiden ihmeellisten silmien  lumoihin, jotka värähtämättä tuijottivat häntä.

Kuin usvassa Inga kuuli miehen äänen kutsuvan häntä mukaansa, ja tottelevaisesti hänen oli seurattava tuota verensä poltteen, sielunsa kutsua, joka vaati häntä seuraamaan tuota ihmeellistä miestä.

Inga seurasi miestä alas rappuja ja sivuovesta kujalle, jossa ajuri häntä edelleen odotteli.

Voimattomana Inga nousi vaunuihin Rasputinin johdattamana ja kuuli, miten mies pyysi ajamaan läheiseen luostariin, jonka pihamaalle ajuri heidät jätti, luvaten tulla aamusella kreivitärtä noutamaan.

 

     Oudon tunteen vallassa Inga seurasi miehen jäljessä pitkin hämäriä käytäviä, ja huomasi pian saavuttavan pitkän käytävän päähän, jonka vasemmalla puolella viimeisenä olevan painavan tammioven mies avasi ohjaten Ingan huoneeseen, jossa kalustuksena oli vain sängyn virkaa tekevä lavitsa sekä pienehkön ikkunan edessä oleva pöytä, jolla tummuuttaan hohteleva posliinivati sekä kannu, jossa ilmeisesti pesuvettä.

Jonkinlainen pyyhkeen tapainenkin roikkui huolimattomasti nakattuna pöydän reunalla.

Miehen nukkumasijan yläpuolella oli seinään kiinnitettynä ortodoksien pyhäinkuva, tutkaillen huoneessa olijoita tiiviisti, ja joka hivenen häiritsi Ingaa, vaikkeipä hän erityisemmin uskonnollinen ollutkaan.

Inga antoi miehen johdattaa hänet peremmälle huonetta. Kohden laveria, jonka päälle sitten asettui miehen vaativien otteiden voimasta selällensä makaamaan, tuntien kupeillansa yhä enenevää poltetta, jollaista hän ei ollut vielä ikimaailmassa tuntenut.

Tuo julkea munkki sytytti makuusijansa vierellä olevalle istuimelle kynttilän, jonka jälkeen äkisti riuhtaisi kauhtanansa yltään käännähtäen alasti Ingaa kohden, jolta alkoi riisumaan tyllihametta kiireisin, mutta silti osaavin, varmoin ottein.

Inga sulki silmänsä himon ravistaessa hänen vartaloaan. Odottaen, mitä tuo mies hänelle vielä tekisi…

Äkisti hän kuitenkin havahtui äsken näkemänsä alastoman miehenvartalon tuomaan mielikuvaan avaten uudelleen silmänsä, vakuuttautuaksensa siitä että oli nähnyt oikein, eikä kyseessä ollut vaikkapa mielen tuoma harha.

Oikein Inga oli nähnyt, huomasi sitten kun tuo suunnaton miehenelin heilahteli siinä hänen näkyvillänsä miehen samalla riisuessa loputkin hänen vaateparsistansa.

Huumaantuneen oloisena Inga sulki uudelleen silmänsä vaipuen tuon ihanan hurmiollisen tunteen valtaan. Tunteen, joka yhä enenevässä määrin sai sijaa hänen mielessänsä.

Inga huomasi miten miehen suu lähestyi hänen pyhimpäänsä, jalkojensa välissä olevaa kohdettansa, jonne ei miehensä ollut koskaan välittänyt suunsa kanssa edetä.

Kun miehen suu kosketti vaativasti reisien yhtymäkohtaa, tunsi Inga nytkähtävänsä hekumasta, ja suunsa aukeavan eläimelliseen huutoon kun mies imaisi hänet suuhunsa voimallisesti.

Inga kuuli oman huutonsa kuin usvan takaa…Hänkö se tosiaan oli, jonka suusta tuo eläimellinen, alkukantainen huuto kuului?

Inga tunsi miten mies imi yhä vaativammin, lujemmin hänen aarrettaan, jota ei ollut vielä koskaan kukaan muu mies kuin Carlinsa saanut edes koskettaa, ja tämäkin oli sen tehnyt vain silloin, kun oma himonsa oli vaatinut täyttymystänsä, eikä silloinkaan noin kuin tämä outo munkki nyt hänelle teki.

 

     Aamu oli jo pitkällä Ingan lähtiessä luostarista vaivihkaisesti, vaikkakin kyllä tietoisena siitä, että jokaista askeltansa vahdittiin tarkasti hänen kävellessään kohden vaunujansa, joiden luona ajuri häntä jo oli odotellut ties mitenkä kauan.

Istuissansa vaunuissaan Inga vasta päästi mieliinsä yön tapahtumia, jotka kuitenkin olivat mielessänsä varsin sekavina, unenkaltaisina…                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                           Kun mies viimein oli työntynyt Ingaan, oli Inga jo ollut hurmoksellisessa tilassa eikä juurikaan enää kyennyt selkeästi havainnoimaan tapahtumia,niin oudon ja uuden tunnekuohun tuo jumalainen mies oli hänessä aikaansaanut.  

Inga muisti yöstä oikeastaan kokonaisuutena ottaen vain kivunsekaisen nautinnon, jonka tuo petomainen mies hänelle kaikkine erilaisine hyväilyinensä hänelle antoi. Tunnista toiseen jatkui tuo huipennuksien sarja, jolloin välillä Inga vaipui tajuttomuuteen asti, josta heräili taas tuntien miehen suun, kielen hyväilyt vartalollansa ja siellä, jossa nyt tuntui tuntikausien

rakkauden leikit selkeänä arkuutena, joka osin sekin toi myös mieleen vieläkin yölliset salaiset leikit tuon ihmeellisen miehen kanssa, ja nyt jo ymmärsi Inga senkin, miksi jopa keisarinna oli mieheen niin mielistynyt, kuin Carl Gustafkin oli antanut hänen asiasta kuiskutellessaan ymmärtää, vaikka…Taitavat vaan olla kuitenkin ilkeämielisiä huhuja…

 

     Inga käväisi miehensä luona huomatakseen tämän makaavan tajutoinna selällänsä, yhäkin kyökkipiian huoneessa. Hikikarpaloita oli vieretysten tämän kasvoilla, joilta Inga niitä pyyhkieli liinallansa pois otsalta ja muualta kasvoista, sekä kaulaltansakin.

Suruissansa katsoi Inga miestään, joka sentään oli hänen tyttärensä isä, vaikkeipä hänellä muita tunteita miestänsä kohtaan olisi ollutkaan.

Carl Gustaf voihki hiljaisella, väsyneellä äänellä kun Inga kohotti päätänsä saadakseen helpommin juotetuksi miehellensä olutta suunsa kostukkeeksi.

Vaikka olutta valui suupielistä rinnuksille, sai mies sitä vähän juoduksikin, ja Inga laski miehensä pään jälleen pieluksen varaan.

Inga silitti vielä hellästi miehensä päätä lähtien sitten etsimään kyökkipiikaa, jonka pyytäisi tarkkailemaan miestään poissaolonsa ajaksi, koskapa oli aikonut käydä tytärtänsä vilkaisemassa äkkiseltään, palataksensa sitten taas miehensä luokse.

Outoa kyllä, Inga ajatteli. Mistähän johtunee, etten lainkaan tunne tehneeni väärin kun annoin viekoitella itseni viime yönä? Johtuneeko tuo siitä että Carl Gustaf oli löytynyt

tällaisesta paikasta, jossa juoda rymistellään ja käytetään halpa-arvoisten naisten palveluksia,

vai mistähän mielialani johtunee, Inga vielä mietiskeli kävellessään jo kapeita portaita alakertaan ja siellä kohden keittiötä, josta oletti tyttösen löytävänsä.

Padat ja kattilat kolisivat keittiössä kun naiset valmistivat ruokia sekä miesvieraille, että myös palvelusväen itsensä syötäviksi.

Hetken höyryn keskellä hääriviä naisia tutkailtuaan Inga huomasi tytön kuuraamassa pataa sivummalla puhtaaksi hiekan ja veden kanssa.

Tyttö pyyhkieli otsaansa paitansa hihaan ja tuli siinä sivussa katsahtaneeksi ovelle, jossa Inga häntä viittoili luoksensa.

 

     Kun tyttö saapui Ingan vierelle, huomasi tämä hänen rasittuneisuutensa ja kärsivän ilmeensä eikä hän voinut mitään sille, että alkoi tuntea sääliä tuota tyttöraasua kohtaan, joka täällä huonomaineisessa talossa joutui työskentelemään, ja jossa joutui näkemään kaikenlaista, jollaisesta ei tuon ikäisen tytön vielä pitäisi mitään tietääkään.

Inga tiesi ettei menisi enää kauankaan, kun rouva jo myisi tytön jollekin vanhalle herralle yön huviksi, ja sittenpä tuo jo joutuisikin ottamaan asiakkaita vastaan samoin kuin muutkin talon naiset. Sellaista kohtaloa en tuollaiselle tytölle kyllä soisi, Inga mietiskeli mielessään, ja päättikin tehdä asialle jotakin. Joskopa saisin hankittua tytön vaikkapa Alexsandralle seuralaiseksi, hän vielä mietti?

- Miten olisi…Ehtisitkö käymään katselemassa välillä miestäni, kun pitäisi käväistä antamassa ohjeita väelle? Ja tytärtänikin käväisisin katsomassa… Juotavaa ainakin pitäisi antaa, vaikka eipä tuo paljolti näyttänyt sitäkään enää haluavan. Olutta annoin hivenen, vaikkakin suurin osa valuikin pitkin rinnuksiansa.

- Tietysti hoidan asiat niin kuten rouva haluaa, tyttö vastasi nyt jo nöyremmin.              Poissa oli nyt tuo yöllinen nenäkkyys, joka Ingaa oli hivenen ärsyttänytkin, mutta joka saattoi olla johtunut tytön väsymyksestäkin ja tilanteen äkillisyydestä, kun oli äkkiseltään joutunut luopumaan huoneestansakin, Inga arveli.

- Miksi olet täällä, tällaisessa paikassa? Eikö sinulla tyttöraasu ole muuta paikkaa jossa oleilla, asua, Inga sitten äkkiä kysäisi.

- Ei ole rouva hyvä, tyttö sitten vastasi surullisen kuuloisena. Äitini oli madamen suosikkeja, mutta kuoli toissavuotena ja kun madam niin piti äidistäni, sain sitten jäädä tänne työhön.

- Minkä verran sinulla jo ikää on, Inga kysyi tarkastellen sitten tyttöä uusin, arvioivin silmin.

- Kahdettatoistani jo käyn, tyttö vastasi. Tulevana elokuuna tulee täydet vuodet ja sittenpä aikoo emäntä minulle miestä katsella, tyttö jatkoi hiven ylpeyttäkin taas äänessänsä.

- Hyi hirvitys! Inga parahti kauhuissaan. Nytkö jo…Nyt elokuussako?

- Elokuussa niin. Heti toisella viikolla, kahdestoista päivä. 

- Etkö tulisi mieluimmin minulle seuralaiseksi, tyttärelleni kaitsijaksi? Minulla, tai meillä mieheni kanssa on loppuvuodesta kolmivuotias  tytär, joka kaipailisi nuorempaa huolehtijaa kuin mitä on imettäjänsä, jolla herra paratkoon on itselläänkin liutajas lapsia. 

- Eipä tuo taida emäntä minusta luopua, kun kuuluu saavan monet ruplat minusta sitten elokuussa kun…Tyttö empi vähän surullisena, luoden katseensa paljaisiin, likaisiin jalkoihinsa.

- Vaan jospa minä lunastan sinut täältä? Saattaneisi tuo onnistua, kun miehenikin täällä…

Epäselvissä olosuhteissa…

- Jos madam vaan suostunee, niin tottahan minä rouvan mukaan lähden, tyttö sanoi niiaten kunnioituksesta tuota ylhäistä naista kohtaan, joka suvaitsi suoda hänelle tällaisen armon.

- Kun palaan kartanosta tulen hetimmiten, suorinta tietä tänne ja kysäisen asiaa emännältäsi,

Inga lupasi ystävällisesti hymyillen tuolle likaiselle, mutta hienopiirteiselle tytölle. Mikä sinun nimesi on, Inga vielä tiedusteli?

- Nataliahan minä olen, tyttö vastasi innoissaan. Lupaan pitää hyvän huolen rouvan tyttärestä. Olen minä hivenen lapsia hoitanutkin, lisäsi vielä kiireesti kun Inga jo teki lähtöä.

- Tavataan viimeistään huomenissa, Inga vielä sanoi ystävällisesti tytölle lähtiessään kiireisin askelin pois keittiön huuruista, jotka olivat jo saaneet hien hänen pintaansa. Muista huolehtia hyvin miehestäni…Nämä loppuajat, mitä hänellä enää jäljellä onkaan.

- Rouva voi olla huoletta, Natalia vielä lupasi. Huolehdin Carl-herrasta niin hyvin kuin ikinä kykenen. Ruokaa ja juomaa tarjoilen, kun tuo vain sitten söisi ja joisi.

 

     Noustuaan vaunuihin Inga jäi toviksi miettimään kohtaloansa… Mikä sitten tulevaksi kun Carl olisi saanut viimeisen leposijansa kartanon kappelin alla?

Kotosuomeenko tästä on lähdettävä, ajatteli sitten…Sielläkö on tulevaisuuteni?

Vaunujen heilahdellessa mutkaisella tiellä Inga vaipui viimein uneen, joka uni oli kuitenkin rauhatonta, kun niin monet ajatukset risteilivät mielessänsä.

Matka joutui suhteellisen nopeasti, Ingan herätessä vain pari kertaa tuon vajaan seitsemän tiiman aikana, jonka matkanteko näillä keleillä, tien ollessa kuiva ja muutoinkin hyväkuntoinen, kesti.

Talvisaikana ja tien ollessa muutoin huono, matkaan meni helposti kymmenenkin tiimaa.

Hivenen ennen kuin ajuri kääntyi mäen päälle vievälle lehmuskujalle, jolla Ingan emännöimä kartano sijaitsi, Inga alkoi oikoa vaatetustansa, laitellen myös hiuksiansa, jotka olivat epäjärjestyksessä nukkumisen jäljiltä.

Vaikka vaununistuin ei ollutkaan mikään erityisen hyvä paikka nukkumiselle, tunsi Inga silti olonsa virkistyneeksi, levänneeksi, koskapa yöunensa olivat kuitenkin jääneet melko vähiin edellisenä yönä.

Huokaisten syvään, kaihoisasti, Ingan mielessä käväisi munkki Rasputiin…

Siinä samassa ajuri kuitenkin pysäytti vaunut pääsisäänkäynnin eteen, joten Inga sai muuta ajateltavaa lakeijan kiiruhtaessa avaamaan vaunun ovea Ingalle, tehden samalla kohteliaan kumarruksen, johonka Inga vastasi samaten kohteliaasti nyökäten.

Jo eteisaulassa emäntäpiika kiiruhti kovasti touhottaen Ingaa vastaan, haluten heti tietää tarkalleen Carl-herran kuulumisia…

- Voi Charlotte hyvä, Inga sai vaivoin sanotuksi purskahtaessaan itkemään, ja saadessansa               taas itsensä tasapainoon Inga sai niiskutuksensa lomassa kerrotuksi, etteipä tainnut miehensä enää moniaita hetkiä elävien kirjoissa olla.  

- Siunaa ja varjele! Charlotte huudahti hiven ranskalaista korostusta äänessään. Mitenkä siinä niin kävi, vielä uteli kun ei tarkallensa ollut perillä tapahtumista.

- Oli joutunut jonkun rosvokoplan ryöstöyrityksen kohteeksi, Inga hivenen muunteli totuutta.

- Isävainajansa kellon nuo kunnottomat olivat saaneet Carlilta kuitenkin riistetyksi, Inga  jatkoi ilman että omatuntonsa olisi yhtään soimannut asian kaunistelusta.

- Toinen rosvoista oli saanut työnnetyksi miekallaan niin, että oli saanut Carlilta puhkaistuksi keuhkon, ja eipä nyt tilansa hyvältä näyttänyt kun aamusella luotansa läksin.

- Yöllähän tuo vielä jutteli melkoisen hyväkuntoisen kuuloisesti, vaan nyt ei aamusella enää saanut sanaa suustansa, eikäpä tuolle juuri enää olutkaan ollut maullaan. Kyllä se nyt on katsottava  totuutta silmiin ja alettava valmistelut Carlin hautajaismenoja varten.

Tämän kuultuansa Charlotte aloitti sydäntä särkevän vollotuksensa, josta ei tahtonut loppua tulla, vaikka Inga yrittelikin parhaan kykynsä mukaan emäntäpiikaansa lohdutella. 

Lopulta Charlotte sai koottua itseänsä sen verran, että sai lähdetyksi antamaan keittiöpiioille käskyn laittaa kiireesti teetä ja pikkupurtavaa emännällensä, joka tarvitsi vahvistusta matkan rasituksista toipumiseen.

Annettuaan käskynsä myös päivällisen suhteen, kiiruhti Charlotte emäntänsä jäljessä saliin, jossa kaatoi Ingalle tilkan cherryä kristallilasiin, jonka sitten vei emäntänsä divaanin vieressä olevalle pienelle, mahongista valmistetulle pöydälle jossa, ironista kyllä, oli valkoisia

neilikoita maljakossaan, jotka oli siihen edellisiltana huolella asetellut.

- Nuokin tuossa… Kuin enteenä, Charlotte niiskautti aikoen kiskaista kukat maljakostansa, vaan antoi sitten olla kuitenkin, koskapa nyt niillä kuitenkin oli jo merkityksensä surutalossa.

- Vaan surutalopa tämä nyt kuitenkin on, joten olkoonpa nyt kuitenkin, Charlotte jatkoi emännällensä.

- Niin, Inga totesi ja huokaisi  kuuluvasti. Surutalopa hyvinkin, vielä jatkoi ja mietiskeli alakuloisena Carlinsa tekosia ilotalossa, eikä voinut olla jatkamatta:

- Hyvä, ettei sentään ilotalo…

- Mitä rouva tarkoittaa? Charlotte havahtui.

- Ei mitään erityistä, kunhan nyt vaan leikittelin sanoilla…Charlotte menee nyt vain askareilleen. Minun pitää pohtia nyt monenlaisia asioita aivan rauhassa. Mikäpä tässä nyt eteen tulee, kun miehestäni aika jättää…

Pohdiskellessaan asioita Inga äkkiä havahtui käytävästä kuuluviin ääniin kun Alexsandra tuli hoitajansa kanssa salia kohden. Tyttö keskusteli vilkkaasti imettäjänsä kanssa, josta Inga erotti lauseen, jota tyttö hoki; ei mittää hättää, ei mittää hättää, jonka tuo oli juuri oppinut isältänsä, ja joka tuli tyttöseltä selvällä suomenkielellä, vaikka kotikielenä pääasiassa puhuttiinkin ranskaa. Toki puhekielenä käytettiin myös ruotsinkieltä, suomea ja venäjääkin, sillä olihan kartanossa kumpaakin kansakuntaa myös palvelusväkenä, ja jotka kollot eivät millään ottaneet oppiakseen sivistyneistön käyttämää puhekieltä.                                                                                                                Tyttö kaiketi yritti lohdutella imettäjäänsä, Inga ajatteli, joka kai oli jo tietoinen Carl Gustafin kohtalosta.

 

     Inga ilostui kovin tyttärensä tulosta tänä murheellisena aikana, ja suorastaan kaappasi tytön syleilyynsä, kun tämä lähti juoksemaan ovelta kädet levällään äitiänsä kohden.

- Voi tyttöriepu, Inga sanoi pusertaen tyttöä lujasti itseänsä vasten, istuutuen sitten Alexsandra sylissään takaisin divaanillensa, antaen rasiasta konvehdin pienelle tyttärelleen, otti itsekin ja maistoi kulauksen cherry-lasistansa.

Imettäjä, Natasha Moldovalainen jäi seisoksimaan äänetöinnä ja murheellisen oloisena salin ovipieleen väliin pyyhkiellen silmänseutujaan hihassaan pitämäänsä riepuun, jolla yleensä pyyhiskeli Alexsandran suunseutuja ja kasvoja.

Hytkähtely  hartianseuduilla kertoi Ingalle imettäjän pidätetystä itkusta, jota tuo vuosia talossa ollut pulska maatiaisnainen yritti nyt niin kovin salailla, siinä kuitenkaan juurikaan onnistumatta.

- Natasha on hyvä vaan ja tulee saliin istumaan, Inga sanoi ystävälliseen sävyyn, jolloin

nainen lähtikin tulemaan leveä lantionseutu keinuen peremmälle, istahtaen sitten suuren kaakeliuunin kupeella olevalle rahille, jolla istuksien uuniin tavallisesti sytyteltiin tulia.

- Viehän tyttöseni Natashallekin makeinen Inga sanoi ojentaen hopeisen makeisrasian tyttärelleen, joka lähti rasia ojossa  ja iloisesti kikatellen tarjoamaan imettäjälleenkin suuresti himoitsemiaan ranskalaisia konvehteja, joita ei niiden harvinaisuuden ja kalleuden vuoksi kovinkaan usein ollut saatavilla, eikä niitä silloinkaan juuri lapsille jaeltu, vaan tarjoiltiin illanistujaisissa hienojen viinien sekä liköörien kera.

Inga katseli miten tyttärensä lasten tapaan työnsi kätösensä konvehtirasiaan ja poimi sieltä yhden, jonka sitten ojensi imettäjälleen, jonka jälkeen otti vielä itselleenkin yhden, jota alkoi kyykkysillään imeskelemään Natashan jalkojen juuressa.

 

      Inga vaipui mietteisiinsä, suurimpana huolenaiheena nyt se, miten jatkaisi elämäänsä tästä eteenpäin, koskapa ei voinut enää pitkäksi aikaa jäädä kartanoon miehensä kuoleman jälkeen, koska ei aikonut jäädä jalkavaimoksi miehensä veljelle, joka kyllä oli jo ajat sitten antanut ymmärtää, etteipä hänellä olisi sinällään mitään vastaan Ingan rakkaudenosoituksille.

 

     Kartanon omisti Carl Gustaf ja veljensä Eerik kahdestaan isänsä kuoleman jälkeen, ja sovittu oli, että mahdollisen kuolemantapauksen jälkeen leskellä oli oikeus jäädä tiluksille asumaan, ja että leskelle maksettaisiin eläkettä, mutta Eerikillä olisi päätäntävalta asioista, ja vasta Alexsandran tultua täysi-ikäiseksi saisi hän ottaa kartanon kokonaisuudessaan haltuunsa.

Siihen asti olisi lapsettomalla Eerikillä oikeus asustaa kartanossa kaikkine oikeuksinensa, jollaiset kartanonherralla tilan suhteen olisi.

Inga saisi toki jäädä tyttärensä kanssa asumaan tilalle, mutta Eerikin tuntien ei halunnut hänen valtansa alle jäädä, vaan mieluiten lähtisi takaisin kotiseudulleen, josta oli miehensä mukana näille seuduin tullutkin.

Kotoisin Inga oli länsisuomalaisesta pitäjästä, jossa isällään oli ollut suvun hallussa jo satoja vuosia ollut ratsutila, ja jossa vanha isänsä vieläkin eleli, mutta jossa isännyyden oli jo ottanut haltuunsa Ingan vanhin veli, mutta kaitpa sieltä jonkinlainen asumus ainakin siitä lähistöltä sentään löytyneisi, Inga mietiskeli.

Josko saisin elatusrahaa muutamiksi vuosiksi etukäteen, niin silläpä jo ostaisi pienen mökin kotoseudultaan, jossa Alexsandran kanssa elelisi…Pitänee siitä Eerikiltä kysellä…Josko hyvinkin…

 

     Saatuansa nyt ajatuksensa selvemmiksi huomasi Inga äkkiä olevansa jo nälissään, eikäpä se ihme ollutkaan, kun viimeksi oli kunnolla syönyt edellispäivänä.

Inga kävi nyppäyttämässä soittokellon nyöriä, ja meni istumaan paikallensa suunnattoman ison pöydän viereen, jossa oli nyt outoa istua yksinänsä kun ei miehensä ollut paikalla.

Ei silti…Eipähän tuo ollut aina muutoinkaan silti paikalla ollut. Jotenkin Ingasta vaan tuntui nyt lohduttomalta ajatella, ettei Carl enää koskaan istuisi pöydän toisella puolen, Ingaa vastapäätä.

Inga söi hiljaisuuden vallitessa, ajattelemattakaan mitä ruokaa syömässä oli.

Natasha oli mennyt Alexsandran kanssa keittiöön syömään, ja sitten viemään tytön nukkumaan päiväunia.

 

     Syvä hiljaisuus oli vallannut kartanon. Palvelijat varoivat metelöimästä, ja keskustelutkin käytiin kuiskutellen, ettei vaan häirittäisi Ingaa, ja tietysti kunnioitettiin myös isäntää, jonka nyt tiedettiin makaavan henkihieverissä majatalossa Pietarin lähistöllä.

Inga pohdiskeli paluutaan miehensä luokse, ja tuli siihen tulokseen, että lähtisi vasta aamunkoitteessa, koska nyt ei kannattaisi yötä vastaan sinne enää ajella. Olisi jo yömyöhä, kun Inga vasta perillä olisi.

Kun palvelijat olivat keränneet astiat pois, oli Charlotte kaatanut Ingalle vielä lasillisen cherryä mielenvirkistykseksi, jota Inga nyt maisteli vähän kerrallansa ajatuksiinsa vaipuneena.

Eerik saapuisi oletettavasti ylihuomenna, ja silloin Inga ajatteli ottaa hänen kanssaan puheeksi sekä itsensä, että Alexsandran elatusrahat ja sen, voisiko niitä saada etukäteen maksetuiksi siten, että saisi kotosuomesta ostetuksi jonkinlaisen talon hänen ja tyttärensä elellä, ja jos vielä sen tytönkin sieltä salongista mukaansa ottaisi…

Saatuaan juoduksi lasinsa tyhjäksi, täytti Inga sen vielä, mennen sitten omaan huoneeseensa,

jossa sermin takana alkoi riisumaan vaatteitansa, pukeutuen sitten yöasuunsa,  ja mennen vielä toivottamaan tyttärelleen hyvää yötä.                                                                                   Alexsandra kuitenkin nukkui jo sikeästi sängyssänsä, joten Ingakin vetäytyi omaan huoneeseensa, asettautuen levolle loistokkaaseen pylvässänkyynsä.

Vaikka monet ajatukset pyörivätkin vielä mielessänsä, nukahti Inga viimein syvään uneen eikä huomannut enää sitä, miten Charlotte käväisi sammuttamassa kynttilän yöpöydältänsä.

Suruisana Charlotte loi katseensa emäntäänsä, hyvin tietoisena suurista muutoksista, jotka

tulisivat koko kartanossa tapahtuviksi sen myötä, kuin isännästä aika jättäisi, ja olihan jo näkyvissä enteitä koko venäjänmaahan kohdistuvista mullistuksista, josko vain nuo maaorjat ja muu köyhälistö tuosta kapinoimaan alkaisivat enemmissä määrin, kuten nyt oli merkkejä  näkyvissä jo ollut, vaikkei niitä vielä suuremmin ollut kartanon tiluksien tuntumassa vielä esiintynytkään, vaikka kapinanlietsojia jo kuului näilläkin kulmakunnilla käyneen kansaa  kiihottamassa tsaaria vastaan.

 

     Aamuvarhaisella Inga jo tekeytyi matkaan käytyänsä varoen suutelemassa tytärtänsä otsalle samalla kuiskuttaen hymyssä suin, että pian palaisi, eikä sitten enää jättäisi pientä Alexsandraansa.

Hevoset olivat ehtineet hyvin levätä, eikä nyt matkaan tärveltynyt yhtä pitkästi, kuin oli tulomatkalla aikaa kulunut.

Matkalla Inga katseli seutua nyt eri silmin kuin yleensä Pietarissa käydessään. Johtui varmaan siitä että jotenkin kuin aavisteli, ettei ehkä koskaan enää palaisi näille seuduin, jos ja kun nyt täältä sitten lähtisi.

Siellä täällä näkyi kansaa pelloilla työskentelemässä. Köyhän näköistä seutua verrattuna kotiseudun näkymiin, vaikka eipähän sielläkään rikkauksia liiemmin…

Inga oli ottanut eväskorin mukaan, johon Charlotte oli koonnut monenlaisia herkkuja. Viiniäkin, arvatenkin Carlia varten, vaikkei Inga uskonut miehensä enää viineistä perustavan, ja ajattelikin, että Natalialle niitä muita herkkuja sitten…

Inga piti tyttöä jo kuin omanaan, vaikka ei ollut vielä kuin pari kertaa vasta nähnyt. Säälitti tuo tyttörukka niin…Että sellaisessa paikassa…Ingaa purautti inhon tunteet, kun muisteli mikä tyttöä odottaisi, ellei hän saisi järjestettyä tyttöä mukaansa.   

Eväskorin lisäksi Inga oli varannut mukaansa myös kohtalaisen suuren määrän ruplia, joilla aikoi ostaa tyttösen vapauden. Hinnalla millä hyvänsä, Inga päätti nyt. Tyttö oli saatava sieltä vapaaksi. Jotenkin tuntui, kuin hän rinnastaisi Natalian omaan Alexsandraansa, jonka

eteen Inga olisi valmis tekemään minkälaisia uhrauksia hyvänsä.

Kuin huomaamatta ajatukset siirtyivät munkki Rasputiiniin, josta Inga oli yöllä uneksinut heräten aamuyöllä siihen, että oli purrut pielustansa niin että hampaitansa oli sattunut.

Oli tuntunut aivan siltä kuin tuo mies olisi oleillut huoneessa…Että henkensä olisi tullut yöllä unessa Ingan luokse.

Outo uni, joka oli saanut Ingaan taas tuon saman poltteen. Vain vaivoin oli Inga lopulta saanut mielensä jälleen tasapainoon, ja jatkettua taasen uniaan.

Mikä oli tuo outo mies, ja mikä ihmeellinen voima veti ajatukset häneen? Inga ei voinut ymmärtää mistä johtui, että hän ikään kuin tunsi konkreettisesti miehen kosketuksen vieläkin uumallaan ja…

Inga pakotti ajatuksensa irti miehestä kun huomasi lähestyttävän jo määränpäätä. Syvään huokaisten Inga puristi itse uumaansa, antoi käsiensä nousta kevyesti puristamaan poveaan, vaan joutui toteamaan, ettei oma kosketuksensa säväyttänyt häntä juuri mitenkään.

Grigorin kosketuksessa oli jonkinlaista outoa taikaa… Voimaa, joka tuntui koko kehoa sävähdyttävänä tuntemuksena, jota Inga ei osannut selittää edes itselleen ymmärrettävästi.

 

     Carl hengitti katkonaisesti kun Inga saapui vuoteensa vierelle. Pöydällä oli ruokalautanen

sekä olutta, josta Inga huomasi että Natalia oli yritellyt lupauksensa mukaisesti Carlista huolehtia, vaan eipä ollut näemmä enää hänelle ruoka maistunut.

Inga pyyhiskeli miehensä hikisiä kasvoja, ja silitteli hellästi tämän päätä, johon mies ei juurikaan reagoinut.

Kyyneleet tulvahtivat Ingan silmiin. Kyyneleet, jotka kertoivat siitä, että Inga oli kuitenkin miehestänsä edes jollakin tavoin välittänyt.

Pahalta tuntui katsella miehen kärsimyksiä, ja varsinkin, kun miehensä ei ollut vielä kuin

kolmissakymmenissä.

Eerik oli Carlia kymmenkuntavuotta vanhempi ja eleli hulttiomaisesti, viettäen

huikentelevaista elämää.

Tyystin toisenlainen oli Eerik, kuin Carlinsa, Inga pohdiskeli. Johtunei täysin veljesten isän hyväntahtoisuudesta, että Eerikillä oli laisinkaan omaisuutta.

Veljesten isä, Carl Fredrik oli nimenomaisesti Eerikin huikentelevaisen luonteen vuoksi määrännytkin Carlin huolehtimaan hankkimastaan kartanosta. Ehtona oli, että Eerikillä oli oikeus asua kartanon alueella sekä, että hänelle maksettiin vuotuista elinkorkoa, jonka tämä yleensä sai kuluteltua jo etukäteen varsinkin, jos oli joutunut taas pelihimonsa valtaan.

Carl oli jo monituiset kerrat pelastanut Eerikin velkojiltansa, maksamalla veljensä tekemiä pelivelkoja.

Inga ei voinut ymmärtää miksi Carl suostui tekemään sellaiset paperit Eerikin toivomuksen mukaisesti, että vasta Alexsandralla olisi aikuiseksi kypsyttyään oikeus kartanoon nähden, jos isällensä sattuisi jotakin, eikä enää olisi kykenevä asioista huolehtimaan. Vaikka…Eipä kai Carl tullut tällaista huomioineeksi…Että noin nuorella iällä kuolo jo korjaisi, Inga mietiskeli purskahtaen viimein äänekkääseen itkuun.

Saatuansa viimein itkunsa tyynnyteltyä, Ingan mieleen tuli, ettei sentään kuitenkaan asiat olleet vielä niin huonosti, kuin miltä nyt vaikutti.

Olihan kartanossa sentään pätevät miehet töitä johtamassa, jotka kyllä pitäisivät tilan asiat kunnossa, ellei Eerik sitten suistaisi kartanoa muutoin tuhoon pelaamalla ja juomalla? Josko tuo tyytyisi nykyisin saamaansa elinkorkoon, Inga mietti toiveikkaana… 

 

     Carl äännähti jotakin, huohotti tuskaisesti ja lyhyesti ja äkkiä vartaloaan ravisti yskänpuuska, joka havahdutti Ingan ajatuksistansa.

Kääntyessään huolissaan miestänsä kohden huomasi hän että Carlin suusta oli valunut heleänkirkasta, vähän vaahtoista verta pielukselle ja paitansa rintamukselle.

- Voi Carl rakas…Rakas mieheni, Inga huudahti hädissään, lähtien kiireesti kutsumaan apua alakerrasta. Keittiön ovella Inga oli törmätä emäntään, joka hienossa röyhelöhameessaan avasi juuri oven, käytyään tarkistamassa että keittiössä oli asiat hyvin, ja päivällinen valmistuisi ajoissa.

- Lähettäkää kiireesti hakemaan välskäriä, Inga huudahti emännälle!

- Mitä nyt, ja kuka te olette emäntä kysäisi yllättyneenä? 

- Kreivitär Segerstrålle on nimeni, ja mieheni makaa tuolla yläkerran huoneessa verta vuotaen ja henkitoreissaan. Kiireesti nyt noutamaan Högelströmiä, Inga hoputti käskevällä sävyllä. Aikaa ei ole hukattavaksi. Mieheltäni tuli juuri äsken verta suustansa melko lailla, ja jotakin on nyt tehtävä kiireisesti.

- Natalia! emäntä huudahti käskevästi avattuaan keittiön oven, ja ojentautuen sen verran sisään, että sai tytön näkyvillensä.

Kun tyttö tuli käytävään, komensi emäntä Natalian juoksemaan kiireellä tohtori Högelströmin kotiin, jossa tämä emännän tietämän mukaan makoili kohmeloansa parannellen.

Tytön lähdettyä nuo kaksi naista kiipesivät yläkertaan vievät raput hiljaisuuden vallitessa, ja menivät tuohon huoneeseen, jossa kreivittären mies oli.

Kun naiset pääsivät Carlin vuoteen äärelle, sai tämä jo toisen verensyöksyn, ja valitti tuskaisena, huutaen myös Ingaa lähellensä.

- Inga pieni…Kuolemani hetki lähestyy. Mitään ei ole tehtävissä enää, tunnen sen. Annathan anteeksi rakkaani, Carl sai vaimeasti kuiskuteltua, Ingan ollessa yllensä kumartuneena, korvansa miltei miehensä suussa kiinni.

- Kaikki on anteeksi annettu, Inga vastasi. Ihan kaikki, rakas mieheni. Ole huoletta vaan. Lähdemme Alexsandran kanssa takaisin suomeen, kotiseudulleni. Natalian otan mukaani.

 

     Inga istui Natalian kanssa vaunuissaan, jotka seurasivat hevosten kulkiessa käymäjalkaa ruumisvaunujen jäljessä, jotka Inga oli palkannut Carliansa kuljettamaan kartanoonsa.

Matkasta tulisi pitkäkestoinen, koskapa kunnioituksesta vainajaa kohtaan ei voinut antaa hevosten ottaa yhtäkään juoksuaskelta.

Saattoväkeä ei ollut muuta kuin ajuri, Inga itse sekä Natalia-tyttönen, jonka Inga oli kovan tinkimisen jälkeen saanut mukaansa. Orvon tyttörukan, josta tulisi Ingalle kuin oma tytär, ja niin muodoin Alexsandralle isosisko.

Murheellisena Inga kertaili sen jälkeisiä tapahtumia, kuin oli Carl viimeisen henkäyksensä päästänyt.

Välskäri Högelström ei ollut ehtinyt hätiin, ja tokkopa mitään olisikaan ollut silti tehtävissä.

Högelströmin, tuon viisissäkymmenissä olevan juopon välskärin tehtäväksi jäi ainoastaan todeta Carl kuolleeksi, ja todistuksen kirjoittaminen kuolinsyystä.

Kun välskäri oli lähtenyt, otti Inga puheeksi Natalian mukaantulon.

Siitäpä oli alkanut kova poru, kun emäntä oli alkanut kehumaan tyttösen erinomaisuutta, ja välttämättömyyttä salongin toiminnan kannalta.

Kun Inga viimein oli korottanut tarjouksensa kymmenestä ruplasta kahteenkymmeneen, alkoi emännän silmissä loistella ahneuden tuli, jolloin Inga viimeisenä keinonansa irroitti sormestansa painavan rubiinisormuksen, jonka viskasi ylimielisesti emännän eteen sängyn päälle, Carlin kuolinvuoteen jalkopäähän.

Syvään huokaisten emäntä koppasi sormuksen käteensä, alkaen tutkia sitä arvioivasti, jonka jälkeen nyökkäsi tyytyväisenä myöntymisensä merkiksi.

- Olkoon sitten näin, emäntä oli sanonut ja luvannut hakea tytön syntymätodistuksen huoneestansa, jos Inga odottaisi sen aikaa.

Inga ei kuitenkaan naiseen luottanut vaan seurasi emännän jäljessä tämän huoneeseen, joka oli sisustettu varsin pramealla tavalla ollakseen vain porttolan emännän käytössä.

Saatuansa syntymätodistuksen lähti Inga Natalian kanssa järjestämään miehensä kuljetusta, käyden samalla kylvettämässä tytön läheisessä majatalossa sekä hankki hänelle hivenen parempaa vaatetusta yllensä, jotka sai ostetuksi samaisen majatalon emännältä, jolla oli saman ikäinen tytär kuin Nataliakin.

Kartanossa sitten puetaan sinut paremmin, Inga vielä lupasi tytölle ennen kuin he nousivat vaunuihin ja alkoivat hitaan matkantekonsa.  

Hyvästi yli puolen matkan oltiin jo edetty kun Inga kaivoi eväskorin esiin, josta antoi ajurillekin syödäksensä  ja toisen pullon viiniäkin, josta kuitenkin varoitti, ettei olisi sopivaa siitä muutoin juoda kuin ainoastaan palan painikkeeksi.

Saatuansa syödyksi käpertyi Natalia vaunun penkille nukkuma-asentoon, ja pian jo alkoikin kuulua tytön syvä ja rauhallinen hengitys, josta Inga tiesi tytön viimein nukahtaneen matkan rasituksesta.

Viimein Ingakin käpertyi toiselle reunalle vaunun seinustaa sulkien silmänsä, kuunnellen hevosten kavioiden yksitoikkoista kopinaa tien pintaan, johonka viimein sitten nukahtikin. 

    

     Kun vaunut viimein aamusella kaartoivat kartanon pihamaalle huomasi Inga, että palvelusväki oli varmuuden vuoksi pukeutuneet mustiin, ja olivat kokoontuneet kaikki pihamaalle kunnioittamaan isännän saapumista viimeisellä matkallaan takaisin tiluksilleen.

Natalia katseli ympärilleen silmät ihmetyksestä selällään  kun näki kartanon loiston, jollaisen näki kenties ensimmäisen kerran elämässään.

Ilmeestänsä näki myös, että kunnioitus myöskin Ingaa kohtaan lisääntyi tytön katseessa.

-Tännekö me nyt muutamme? Natalia kysyi aran kuuloisella äänellä Ingalta.                                 - Nyt alkuun kyllä, mutta todennäköisesti matkaamme jo pian synnyinmaahani suomeen, jossa emme kylläkään tule asumaan näin hienossa paikassa, vaan meidän on molempien tartuttava työhön kiinni saadaksemme joltisenkin toimeentulon.

 

     Hautajaiset vietettiin neljän päivän kuluttua Carlin kuolemasta. Niitä kiirehdittiin siksi kun äkillisesti tuli läkähdyttävän kuumat säät, ja elettiinhän muutoinkin jo toukokuun loppupäiviä, jolloin useina vuosina tuli alkuun lämmin jakso, vaikka sitten saattoi vielä kesäkuussakin sataa rakeita niin että ilma oli niitä sakeanaan.

Olisihan ruumis tietysti kellarissa säilynyt pidempäänkin, mutta kun Eerikkikin joka oli täpärästi ehtinyt saapumaan pari päivää Carlin kuoleman jälkeen, alkoi kiirehtimään hautajaisten viettoa, ei Ingakaan sitten halunnut asiaa sen enempää vastustella.

Hautajaispäivänä ilma kuitenkin alkoi äkkiä viilentyä ja alkoi satelemaan. Alkuun vettä tuli vain hiljaa vihmomalla, mutta muuttui pian kaatosateeksi, jollaista ei vielä sinä keväänä oltu nähty.

Carlin maahanpanoa se ei sinänsä haitannut, koskapa hänet haudattiin lattian alle kuten monet muutkin sukunsa jäsenet  mutta paluumatkalla  kartanoon, jossa muistotilaisuus  tietenkin järjestettiin saattoväki kastui pahanpäiväisesti, vaikkakin suurin osa olikin vaunuilla liikkeellä sen parisen kilometriä, jonka kartanosta kappeliin oli.

Hautajaisten jälkeisenä päivänä Inga otti Eerikin kanssa puheeksi elinkorot itsestään ja Alexandrasta, ja yllättävän helposti Eerik antoikin periksi Ingan vaatimukset viiden vuoden etukäteisistä maksuista, jonka summan saisi mukaansa kotiseudulleen. Jokusia muistoesineitä Inga myöskin sai mukaansa itselleen ja tyttärelleen, sekä kaksi hyvää vaunuhevosta sekä arkivaunut, jotka nekin olivat kyllä melkomoisen hyväkuntoiset ja muutoin loisteliaat suvun vaakunoineen, joista maalit kuitenkin jo hivenen kuluneet.

Eerikki lupasi ajurin saattajaksi ainakin rajalle asti, ja pidemmällekin, mikäli se ajurille itselleen vain sopisi.

 

     Inga katseli Natalian kanssa vaunun ikkunoista jylhiä maisemia, jotka vaihtelivat alinomaa ollen välillä tasankoa, ja taasen muuttuen mäkisimmiksi.

Eleltiin kesäkuun puolivälin tienoota, ja oli kulunut runsaat parisen viikkoa Carlin maahanpanijaisista, kun Inga viimein oli päässyt lähtemään tälle vaivalloiselle matkalle kotisuomeen, synnyinsijoillensa.

Eerikin lupaamaa ajuria ei lopultakaan tarvittu, kun Charlotte ilmoitti kartanon tiluksilta tavatusta kauppamiehestä, jollaisia suomessa kutsuttiin laukkuryssiksi, joka oli kertomansa mukaan menossa suomeen kapsäkkeineen.

Mies oli kovastikin innokas saattamaan Ingan suomeen ihan kotiinsa asti, mikäli saisi siinä sivussa tehdä kauppojansa, johon järjestelyyn Inga lopulta auliisti suostuikin.

Mies, Isaac Hartonen oli vienankarjalasta kotoisin oleva kuusissakymmenissä oleva mies, jonka perhe oli kuollut isorokkoon muutamia vuosia aiemmin, ja jonka vuoksi oli sitten myynyt mökkinsä naapurilleen, ja itse jatkanut kaupusteluansa ilman kiinteää olinpaikkaa yöpyillen milloin kenenkin tuttavansa luona, ja pääsääntöisesti ulottikin matkansa suomeen asti, ja oli kauppojansa tehnyt kuulemma Ingan kotipitäjässäkin, vaikka Inga ei muistanutkaan miestä koskaan aiemmin nähneensä.

Etteivät matkallaan herättäisi liikaa huomiota oli vaunut maalattu uudelleen, jolloin oli myös vedetty ylitse Carlin suvun vaakunat, jotka olivat koristaneet vaunujen ovia, ja jotka olisivat herättäneet liikaa huomiota, ja olisivatpa saattaneet kerätä vaikka rosvojakin kärkkymään helppoa saalista, joita vastaan Ingalla kyllä oli mieheltänsä saatu pistooli, jonka käyttöä tämä oli liiton alkuaikoina vaatinut Ingaa harjoittelemaankin, vaikkeipä tämä niin olisi sellaista halunnutkaan opetella.

 

      Alexsandran ja Natalian nukahdettua Inga palasi ajatuksissaan viimeiseen Pietarin matkaansa, joka tapahtui muutamia päiviä miehensä hautajaisten jälkeen, jolloin Inga surupuvussaan matkasi hoitelemaan kaupunkiin asioitansa, koskien suomeen lähtöänsä.

Tullessaan kauppapuodista Inga oli törmätä Grigoriin, joka oli päissään ja jos mahdollista, vieläkin sottaisemman oloinen kuin Ingan hänet viimeksi nähtyä.

Inga lehahti punaiseksi tunnistaessaan tuon rakastajansa, joka viittoili häntä mukaansa läheisen kujan pimentoon, ja jonne Inga lopulta miestä seurasikin kun ensin katsahti ympärillensä, ettei kukaan vain kiinnittäisi heihin huomiota.

Tapaaminen oli lyhyt mutta mieliinpainuva. Rasputin kouraisi jostakin viittansa sisältä arvokkaan näköiset kaulakellon ja sormuksen, sekä sanoi kiireesti ääntänsä madaltaen kun ojensi korut Ingalle:

- Tässä…Ota nämä muistoksi. Anna kello tyttärellesi kun aikuistuu, siihen asti pidä itse, ja sormuksen annat pojallesi. Kumpaisenkin olen lahjaksi saanut, enkä enää niitä tarvitse, tuo munkki vielä sanoi jo kääntyessänsä poistumaan.

- Mutta…Eihän minulla poikaa, sopersi Inga yllättyneenä mutta puhui enää vain Grigorin selälle tämän kadotessa jo ihmisvilinään kiireisin askelin.

Inga katsoi saamiaan koruja, jotka olivat painavat ja ainakin kello varustettuna keisarillisella vaakunalla. Nopeasti Inga sujautti saamansa korut laukkuunsa mennen sitten takaisin vaunujensa luokse, lähteäkseen paluumatkalle.

Olikohan tuo munkki nyt erehtynyt henkilöstä? Inga mietti ihmetellen. Antoikohan hän ne erehdyksessä minulle, juovuksissa kun oli…

 

     Matka oli joutunut suotuisasti ja yllättävän nopeastikin. Nyt oltiin neljäntenä päivänä edetty niin pitkälle, että oltiin jo reilusti suomen puolella rajaa. Vaikka…Eipähän Isaac juurikaan kauppaa tehnytkään ennen kuin suomenpuolelle saavuttiin, joten matka joutui sen vuoksikin aluksi nopeammin.

Suomen puolelle saavuttua Isaac oli alkanut  kaupustelunsa ja oli yövytty miehelle tutuissa taloissa ja mökkirähjissä, joissa tuo suulas mies oli saanut hyvänlaisen vastaanoton minne tahansa asumukseen kulloinkin saavuttiinkin.

Kaiketikin tuo johtui paitsi myymästään rihkama- ja tarpeellisistakin esineistä myös siitä, että osasi kertoilla tapahtumia syrjäkyliin, välitti tiedonantoja talojen väleillä ja osin väritti uutisia omasta päästänsäkin, jonka Inga eräänä iltana laittoi itseksensä hymyillen merkille.

 

     Natalia oli hyvin innostunut suomeen muutosta, ja oli saanut Alexsandrankin koti-ikävän kaikkoamaan iloisuudellaan. Tytöt olivat jo kuin sisarukset, ja Inga oli ajatellutkin kertoa kaikille että Natalia oli hänen oma tyttärensä, vaikka olikin alkuun ajatellut sepitellä kertomuksen, että tyttö olisi miesvainajansa orpo sukulaistytär.

Sopisihan tuo tyttö hänenkin tyttäreksensä ihan ulkoista olemustaankin myöden. Samanlaiset tummat, pitkät ja vähän kihartuvat hiukset kuin hänellä itselläänkin, Inga mietiskeli istuissansa illansuussa erään, ei aivan pienenkään talon kaivonkannella, katsellen tyttöjen kisailua pihamaalla, jolla Alexsanra kirmaili kukkien keskellä, väliin kaatuillen, mutta naureskellen tyttönen nousi jälleen jatkamaan leikkejänsä.

 

     Talo jossa nyt aikoivat yöpyä oli harmaahirsinen, jo kohtalaisen iäkäs mutta silti ryhdissään vielä, sikäli kuin Inga taloista jotakin ymmärsi, ja siinä toimitti isännän virkaa otaksuttavasti nelissäkymmenissä oleva kohtalaisen kokolias mies, ilmeisestikin  

vanhanparin poika, joka uteliaana oli silmäillyt Ingan vaunuja, ollen kuitenkin tekemättä minkäänlaisia uteliaita kysymyksiä.

Vanhapari asusti talon toisen pään huonetta, kun taas nuorella isännällä oli perheensä kanssa asuttavana tupa ja kaksi kamaria, joista toisessa nukkuivat talon kaksi lasta, tyttö ja poika, jotka kumpainenkin olivat jo toisella kymmenellänsä, kutakuinkin Natalian ikäisiä, Inga arveli.

Oli sellainen mukava, seesteinen kesäilta kun Inga vinttikaivon kupeella yksinänsä ja ajatuksiinsa vaipuneena istuskeli. Aurinko oli laskemassa mailleen, vaikka linnut vielä lauloivatkin iltalaulujansa ennen kuin menisivät nekin yöpuulleen. 

Haikean oloinen oli Ingan mieli toisinansa kun joutui lähtemään takaisin suomeen, vaikka myöntää piti, että oli Ingalla usein ollut ikäväntunteita myös kotimaahansa, entiseen kotiinsakin, jossa vanha isänsäkin vielä oli elossa, ja jota Inga ei ollut tavannut  muutamaan vuoteen.

Milläpä sitä tuollaisia matkoja, Inga ajatteli…Kovinkaan usein, vaikka miten olisi ikäväkin...

- Natalia, Inga kutsui tyttöjä havahduttuaan ajatuksistansa. Eiköhän olisi jo aika teidän kivuta aitan ylisille nukkumaan. Aikainen herätys taas, kun on lähdettävä taas tien päälle.

- Mihin huomenna mennään, Natalia kysäisi? Joko huomenna ollaan perillä jo?

- Ei tyttö hyvä…Ei vielä aikoihin olla kotiseudullani, vastasi Inga tytön kyselyyn. Ainakin viikon, kaksi vielä, jos silloinkaan. Heinään kun ehdittäisiin, niin hyvä olisi. Auttelemaan vanhaa isääni ja veljeäni, vaikka kaitpa siellä omastakin takaa jo heinäväkeä olisi.

Tytöt kapusivat vanhan luhtiaitan ylisille, jonne Inga oli saanut raahatuksi kookkaan matrassin, jonka vanhaemäntä oli jostakin kätköistään esille kaivanut, ja neuvonut Ingalle mistä saisi siihen etsityksi uuden olkitäytteen.

Hyvä sellaisella olikin maata yönsä, kun matrassi tuoksui vahvasti raikkailta oljilta. Ajuri nukkui yönsä tuvan penkillä, jonne tämä olikin jo mennyt hyvän aikaa sitten, hetikohta iltasen saatuansa.

Ingaa huvitti miten nopeasti hänelle palautui maalainen puhetapa ja ajatukset, vaikka vielä kartanossa oli puhunut siten kuin muukin sivistyneistö.

Hetkiseksi Inga loi arvioivan katseensa tuohon harmaaseen hirsirakennukseen, jota ajan hammas oli jo ehtinyt nakertamaan, ja suoritti vertailuja synnyinkotinsa, ja tämän nyt edessään näkemänsä talon välillä.

Pienempi tuo oli jonkin verran, kuin syntymäkotinsa, Inga muisteli. Ainakin parin hevosen ja kärrien mittaa lyhyempikin…

Kotitalo oli saanut pintaansa punaista väriä hirsien kylkiin, kun taas tämä oli harmaantunut hopeaiseksi…Kotona oli pitkällä sivulla, kuusiko se nyt oli? Inga muisteli, ikkunaa, joissa jokaisessa oli samaten kuusiruutuiset klasit. Niin ja kaksi kuistia, kun taas tässä oli vaan yksi sisäänkäynti keskellä taloa. Kotona oli päädyssäkin arkisisäänkäynti, josta tavallinen rahvas kulki, ja kotiväkikin normaalisti.

Muutoin pihapiiri oli kutakuinkin samankaltainen aittoineen ja muine rakennuksineen. Ei niissä paljolti eroja ollut, paitsi ettei täällä ollut kiviaitaa, ja kotona tie kulki ihan pihan sivuitse, heti kiviaidan takaa naapuripitäjiin ja kirkolle, johon ei ollutkaan matkaa kuin vajaat kilometri.

Puinen tuo kirkko vain oli, vaan Ingan mielestä silti hyvinkin kaunis kellotapuleineen, josta kellojen kalkatus pyhäaamuisin kuului väliin vähän liiankin kovana, olletikin  jos oli tullut oltua muiden nuorten mukana riennoissa yömyöhään.

Haukoteltuansa Ingakin viimein huomasi lähteä tyttöjen viereen nukkumaan. Kaksi tytärtä, Inga hymähti tyytyväisenä. Kelpaa sitä minun kun tuo Alexsandrakin tuosta kasvaa, että on äidin apuna askareissa.

Mitenhän se elämä tästä järjestynee? Inga pohti vielä maatessaan selällänsä matrassilla…

Työtä varmasti riittäisi että siellä paikkansa löytäisi, ellei sitten… Naimakauppaa, jotenkin…

        Aamusella jatkettiin taas matkaa heti syömisen jälkeen, jonka Inga kustansi kuten oli koko matkan ajan tehnyt Isaacin kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti.

Päästyänsä taas keisarintielle, jollaiseksi Inga oli kuullut tietä kutsuttavan, ja joka johti Pietarista aina Turkuun asti, Inga alkoi selittämään tien tarkoitusta Natalialle ja Alexandralle, vaikkei tyttärensä siitä vielä mitään tainnut ymmärtääkkään. Kuunteli kuitenkin hiljaisena, samalla katsellen vaunun ikkunasta, väliin taakseenkin, jonne levisi pyörien nostattamaa pölyä nyt, kun ei kuulemma ollut viikkokausiin näillä seuduin sadellutkaan.

- Niin tyttäret, Inga aloitti…Tämä tie on alun perin perustettu jo pitkät ajat sitten Ruotsin kuningasta varten, ja jota käytettiin valtakunnan asioitten hoitamiseen, veronkeräyksiä ja muita sellaisia varten. Kauppaakin tehtiin vähän samaan tapaan kuin Isaackin tekee. Vietiin ja tuotiin Pietarista ja muualta venäjänmaalta… Turkiksia ja muitakin tavaroita ruotsin ja suomenkin porvarisväelle, joilla vaan oli varaa sellaisia tavaroita hankkia. 

- Eikö sitten suomessa tai ruotsinmaalla ole susia ja karhuja, joilta turkiksia saisi? Natalia kyseli innostuen, kun vähän epäilytti Ingan puheet.

- Onhan niitä sielläkin, mutta kun niillä turkiksilla tehdään kauppaakin vielä muualle. Suurilla laivoilla niitä kuljetetaan maailman ääriin asti, Inga yritti selittää asiaa. Ette te tätä asiaa vielä ymmärrä. Tätä tietä me nyt kuitenkin mennään Hämeenlinnaan asti, luulisin, ellei sitten Isaac tiedä muita teitä, jotka lyhentäisivät matkaa. Mennään kuitenkin niin kuin Isaacille sopii koska niin on sovittu, että samalla saa myydä ja ostella mielensä mukaisesti palkaksi siitä, että meidät vie kotiseudulleni. 

- Miksi meille laitettiin tällaiset rumat vaatteet, kun juuri sain uusia, kauniita vaatteita,  Natalia uteli? Ja Alexsandrallekin…

- Ei nyt sovi vaatetuksen kanssa pröystäillä…Näinä aikoina, kun ei tiedä mistä puitten takaa hyökkäisivät rosvojoukot kimppuumme jos oikein kulkisimme kauniissa vaateparsissa. Nyt on maailmanaikakausi sellainen, että varuillaan on oltava jos mielii että hengissä kotiseudulleni selviämme. Nämä vaunutkin kun jo yksistään ovat vähän liian prameilevat, mutta jollakinhan meidän oli matkaan lähdettävä kuitenkin.

- Vaatteet vaihdamme sitten parempiin kun asettaudumme aloillemme. Siellä ne säilyvät arkuissa hyvin pölyltä suojassa ja jos pölyttyvät, niin kyllä ne jokivedellä sitten puhtaaksi lähtevät kun oikein yhdessä lähdemme niitä pyykkäämään, Inga vielä selvitti tyttärillensä.

 

     Puolilta päivin pysähdyttiin kirkasvetisen lammen rannalle syömään ja juottamaan hevosiakin. Samalla saivat vaunuhevoset nyhtää ruohoa ruoaksensa.

Inga oli ostanut talosta, jossa yöpyivät vähän talonpoikaista ruokaa matkaevääksi. Palvattua lammasta, leipää ja kutunjuustoa sekä maitoa lapsille.

Kestikievareihin ei Inga halunnut pysähdyttävän koska pelkäsi juopuneitten elämöintiä, jollaisia noissa paikoissa tapasi olla, eikäpä kasakatkaan aivan joka paikassa sentään olleet valvomassa, vaikka muutoin Inga luottikin saamaansa asiakirjaan jonka oli Pietarissa käydessään hankkinut, ja jossa ilmoitettiin Ingan seurueineen nauttivan keisarillista koskemattomuutta, ja jossa oli vakuudeksi oikein keisarillinen sinettikin…             Kymmenen ruplaa Inga oli tuosta paperista joutunut maksamaan, ja kai se hintansa arvoinen oli, sillä tuskinpa ainakaan kasakat itse uskaltautuisivat heitä ryöväämään vaikka levottomat ajat nyt olivatkin vähän joka puolella venäjänmaata  ja kaiketi suomessakin, Inga arveli.

Syötyänsä jatkettiin taas matkaa ja Alexsandra väsähti melkein heti matkan alettua ja käpertyi nukkumaan Ingan viereen penkille, nojaten päätään äitiinsä. Natalia istui Ingaa vastapäätä selkä menosuuntaan  ja Inga huomasi, miten toisellakin tytöllään silmät alkoivat lurpsahdella kiinni. Vähälle tahtoo lapsiltakin yöuni jäädä, Inga mietiskeli, ja muutenkin kun tällainen matkustelu tahtoo ottaa voimille. Pitkät päivämatkat sentään. Saattaa olla että parhaana päivänä ollaan matkattu neljättäkin peninkulmaa, vielä mietti ennen kuin itselläkin väsymys, uni viimein voitti ja päänsä nuokahti vasten vaunun seinustaa…

     Inga heräsi siihen kun hevoset astelivat pitkin kivisiltaa, jolloin hevosten askelten kopina muuttui äänekkäämmäksi.

Katsahdettuansa vaununikkunasta huomasi Inga lähestyttävän jotakin kylää, ja päätti kysyä Isaacilta missä jo oltiin.

- Juuri kohtsiltään saavutaan Klamilaan, Isaac huuteli kopseen yli.

- Onko sieltä vielä pitkästi sinne Haminaan, Inga vielä kysäisi?                                                                                                  

- Eipä juuri. Iltamyöhällä olemme siellä tai vähän etempänäkin, kun yöpymispaikkamme on Haminasta jonkin matkaa vielä Hämeenlinnaan päin.

Tähän oli Ingan sillä kertaa tyytyminen kun tytötkin jo olivat heränneet Ingan ja ajurinsa puheisiin.

- Missä nyt ollaan, Natalia kysäisi…Mikä paikka se Hamina on?

- Se on kaupunki, jossa Isaacin pitää huomenissa käydä. Muuten oltaisiinkin päästy paljon lyhyemmällä matkalla, jos oltaisiin voitu mennä suoraan Hämeenlinnan kautta. Jos olisimme lähteneet Viipurista suoraan Lappeenrantaa kohden, olisi säästytty paljolta matkustamiselta, vaan ei auta, kun ellei Isaac olisi suostunut meille ajomieheksi olisimme varmaan eksyneet, taikka sitten makaisimme jossakin ojan pohjalla rosvojoukon ryöstämänä.

Inga vääntäytyi uudelleen puhelemaan ajurillensa, koska piti pysähtyä tienposkeen tarpeille, kun tytöille oli tullut hätä kumpaisellekin.

Vaunujen pysättyä tiensivuun myös Isaac hyppäsi tielle jaloittelemaan, saadaksensa pitkän istumisen vuoksi puutuneet jalkansa taas vetreämmiksi.

- Tuolla jonkin matkaa edempänä, Rakilassa on sellaiset kahden puolen tietä olevat kivet, joista kerrotaan että niitten takana olisi joskus kaksi rosvoa väijyneet tiellä liikkujia, ja kerrotaan että olisivat jonkun tappaneetkin, ellei sitten ole ollut pelkkää talvi-iltojen jutustelua, Isaac alkoi kertoilemaan Ingalle.

- Hyi hirvitys, Inga huudahti! Ajakaa sitten kovasti niitten kivien ohi, Inga pyyteli. On se, ettei saa matkalaiset rauhassa kulkea, kun kaikenlaiset maankiertäjät vainoavat. Siperiaan ne pitäisi toimittaa kaikki.

- Sinnehän niitä toimitetaan, Isaac vastasi. Aina kun vainen kiinni sellaisia rosvoja saadaan, vaan ryöstelevät ne kasakat itsekin, kun vaan tilaisuus tulee, Isaac vielä oli tietävinänsä.

- Että tsaarin kasakatkin, Inga hämmästeli… Ja minullakin kun on tsaarin leimalla varustettu asiakirja, jonka pitäisi turvata matkamme…

- Eivät tietysti kaikki kasakat ryöstele matkalaisia, Isaac rauhoitteli Ingaa. Kyllähän niistä suurin osa varmasti on rehellisiä, ja päälliköstäänhän se kaikki riippuu, miten elelevät.

  

     Jatkettiin taas matkaa kun tytöt tulivat asioiltansa. Inga laittoi vaunussa tytöille leipää, johon leikkeli siivuja lampaanlihaa päälle. Tekipä vielä ajurillekin leivän, jonka tämä ottikin iloissaan vastaan. Iloisena siitä, että hänetkin huomioitiin, vaikka olikin vaan pelkkä laukkuryssä, jollaiseksi jotkut häntä kutsuivat. Sellaiset, jotka eivät häntä henkilökohtaisesti tunteneet.

Saatuansa itsekin syödyksi alkoi Inga uudestaan nukkumaan, varoitettuaan tyttöjä ensin varomaan, etteivät vaan kurkottelisi ikkunoista liiaksi etteivät vaan putoaisi ja loukkaisi itseänsä. Vaikka tytöt pulisivat omiansa oli Inga niin väsynyt, että kesti vain hetken, kun hän oli jo syvässä unessa, ja hetken kuluttua myös tytöt jatkoivat uniansa, koska edellisenä yönä unet jäivät kaikilta muilta paitsi Isaacilta lyhyiksi, joka paljolti matkaa tehneenä ymmärsi pitkän yöunen merkityksen, mennen jo hyvissä ajoin iltasella nukkumaan.

 

     Isaac mietiskeli ajaessaan elämäänsä ja kaupustelijan työtänsä, joka oli jo jonkin aikaa tuntunut kovasti rasittavalta kun tuota ikääkin oli jo kertynyt. Jo jonkin aikaa oli mieleen tullut jo katumus siitäkin, että oli tullut myyneeksi sen mökkinsä. Olisi siinä sentään sen verran maatakin ympärillä ollut, että siinä muutamia lampaita olisi voinut pitää… Ja perunaakin kasvattaa…

Vaan myöhäistä sitä enää oli katua, Isaac ajatteli. Mennyttä se nyt jo oli, eikä nyt tiedä, mihin sitä kuolla kupsahtaisi, kun se viimeinen hetki eteen tulisi. Kuoleeko sitä tien päälle, vaiko jonkin mökin penkille yöaikaan?

Kovasti oli Isaac tehnyt perheensä elannon eteen aikoinansa. Santra oli kotitöillään hoidellen paria lammasta, ja olipa heillä muutamana vuotena ollut lehmäkin siinä navettarähjässä, vaan

hyvin sitä kuitenkin niinkin oltiin pärjäilty kun Isaac sentään oli jonkin verran saanut tuotua selvää rahaakin pirttiin, jolla sitten oli osteltu lähitaloista mitä muuta oltiin elämiseen tarvittu.

 

     Yöpymispaikkana oli nyt Haminan liepeillä oleva Salmenkylä, taikka oikeastaan kylän haminanpuoleisella  laidalla oleva pieni mökki, jonka luhdin lakalle Inga ja tytöt asettuivat.

Nyt ei tytöille eikä liioin Ingallekaan enää uni maittanut, kun olivat miltei kellon ympäri nukkuneet.

Inga ja tytöt jäivät ulkosalle odottelemaan kun Isaac kävi mökissä ilmoittamassa heidän tulostansa, vaikka kaitpa talonväki sen muutenkin tiesi, koskapa hevoset hirnahtelivat väsyneesti, tehtyään matkaa tunnista toiseen liiemmin lepotaukoja pitämättä.

Kun ajuri saapui, meni Inga auttamaan häntä hevosten irrottamisessa valjaistaan, ja yhdessä he taluttivat ne hakaan, josta talon oma hevonen oli viety yöksi talliinsa.

Isaac niitteli tottuneesti niille heinää, jonka Inga keräsi syliinsä vieden hevosten eteen, jotka alkoivat niitä hamuta kiireesti suihinsa.

Isaac vinttasi vielä pari sangollista vettä, jotka kaateli hevosten juomatiinuun, jonka jälkeen vasta alkoi kertoa huomisista suunnitelmistansa.

- Huomenna pidetään lepopäivä, Isaac aloitti…Minä tosin lähden jo melko pian aamusella Haminaan Viljon hevosella ja linjaalirattailla, etten niin herätä huomiota kulkeissani.

- Käväisen erään juutalaisen kangaskauppiaan luona, jolle minulla on asioita sukulaiseltansa, sedältänsä Pietarista, joka lähetti turvaan kalleuksiansa etukäteen, kun siellä on niitä selkkauksia juutalaisia kohtaan. Aikonee itse tulla perässä suomeen kunhan ensin on saanut asiansa Pietarissa järjestykseen. Aikoo myydä kultasepänliikkeensä jollekin saksalaiselle.

- Vai kuriirina se meidän ajomies toimiikin, Inga sanoi naurussasuin. Minä jo ihmettelinkin miksi näin iso kiertolenkki, että eikö niitä tavaroitasi voisi kotikylääni matkatessani samalla matkalla myydä, suorempaa tietä kulkien.           

- On tässä kyllä omia asioitakin mukana, Isaac vähän kierrellen aloitti, mutta päätti sitten luottaa Ingaan ja kertoa suoraan miten asiat olivat.

- Olen ajatellut asioita niin, hyvä rouva, ettenpä enää jaksa tehdä näitä matkojani kun tuo ikä jo alkaa painamaan, ja muutenkin…Minulla kun sattuu olemaan hallussani joitakin koruja, joita eräs henkivartioston upseeri sattui juovuspäissään kaupittelemaan …Ostelin sitten ne, ja vaihtelin osan tavaraan, ja nyt myyn ne sille samaiselle juutalaiselle, jonka luokse olen menossa. Ajattelin että ostelen niillä rahoilla, ja onhan muutenkin vähän säästöjä kertynyt. Niin, ajattelinpa ostaa vanhuuteni turviksi pienen mökinrähjän asumuksekseni…Täältä suomesta jostakin…

- Mitä se Inga-rouva siihen asiaan sanoo? Jäisin jo mielelläni lepäilemään aloilleni, kun sen mökkinikin tulin silloin aikoinansa myyneeksi…

- Sehän onkin hyvä tuuma, Inga vastasi, vaan eikö Isaacilla ole missään sopivaa leskinaista katsottuna, etteipä sitten tarvitsisi sitten sitä omaa mökkiä ostella…Vaan nyt on käytävä katsomassa niitä tyttöjä…

- Saattaisihan se niinkin käydä, Isaac vastasi vähän nolostuen, mutta kun ajattelin vielä vanhoilla päivilläni ostaa hevosenkin, että siinä se aika kuluisi mukavasti, kun sitten ihan vaan huvikseni lähtisin ajelulle kiertelemään tutuille paikkakunnille, ennen kuolemaani…

- Sellaisestapa ei taitaisi naisihminen tykätä, että miehensä kiertelee maakunnissa tyhjän panttina? 

- Saattaisihan siinä niinkin käydä että katsoisi karsaasti menemisiäsi, Ingan oli pakko myöntää naurussasuin. Vaan nyt pitää mennä sinne lakalle jo viimein.

- Minäkin tästä…Sinne tupaan, jos viimein yöunille. Huomennapa sitten saunotaankin, kun lauantaipäivä, Isaac vielä totesi Ingalle. Siksipä pidetäänkin huomenna kunnon lepopäivä, ja jatketaan vasta sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen matkaa Hämeenlinnan suunnille…

- Onko huomenna jo lauantai? Inga päivitteli. Ajankulku mennyt ihan sekaisin kun tulee päivisinkin nukuttua. No hyvää yötä nyt sitten…

 

     - Olisi sitä aamusta jo valmiina! Huhuu, kuuleeko ne vieraat, naisääni kuului huutelevan luhdin ovelta, johon ääneen Inga ja lapset heräsivät.

- Kyllä hereillä ollaan, Inga vastasi ja kuuli miten ovi laitettiin takaisin kiinni emännän saatua heidät viimein hereille.

Inga venytteli itseään nautinnollisesti maatessaan vielä selällänsä pikku Alexsandra kainalossansa. Katseli sitten Nataliaakin hellästi, joka silmät vielä unisina katseli häntä kohden. Suomenkieltä sitä olisi opetettava niin Natalialle kuin omallekin tytölle, Inga mietiskeli, vaan kyllähän ne, lapset sen pian oppisivat sentään, kunhan suomenkieltä nyt päivittäin kuulisivat.

- Mitä se nainen huuteli, Natalia halusi tietää?

- Pyyteli meitä syömään. Joko on nälkä taas? Inga kysäisi, kummallekin lapselle sanansa osoittaen.

- Nälkä on, vaan kun pitäisi päästä asioille ensin, Natalia vastasi. Minne sitä voisi mennä?

Ingan neuvottua paikan tyttö lähti kiireesti alas rappuja, vaikka Inga oli jo yöllä varoittanut että rapuissa ei saisi telmiä, vaan niissä olisi kuljettava varoen ettei vaan nilkat venähtäisi, taikka jopa menisi luita rikki.  

Hyvin tyttö kuitenkin pääsi, ja Inga lähti Alexsandraa kädestä pitäen perässä kohden navetan takana olevaa huussia, jollaisissa laitoksissa ei ollut pitkiin aikoihin käynytkään kuin vasta 

Pietarista lähtönsä jälkeen.

 

     Tuvassa istuivat pöydän ääressä viisissäkymmenissä olevat isäntä ja emäntä, sekä iältään arviolta alta kolmenkymmenen oleva nuori nainen, joka selvästi oli sielultansa vajaa, ja jonka katse oli pälyilevä hänen seuratessaan otsahiustensa suojissa Ingan ja lasten tuloa pöydän ääreen.

- Siitä on kaunis päivä tulossa, Inga jotakin sanoaksensa heläytti talonväelle.

- Heinää sitä pitäisi aljella tänään…Isäntä aloitti. Vähän jo aamutuimaan siellä niittelin, kun hyvin leikkasi vikate aamukasteista ruohoa…

- Vai on isäntä jo ehtinyt heiniä niitellä, Inga vastasi ottaessaan emännän tarjoamasta leipäkorista itselleen ja Alexsanralle viipaleet, joihin alkoi sivellä voita liukasteeksi.

- Aamusella niin, isäntä vielä varmensi kuin moitteena sille, että oli jouduttu vieraita odottelemaan aamuselle. Mitenkä se olisi… Saisiko sitä pyytää vieraita vähän avuksi, kun niitä seipäille, isäntä vielä jatkoi.

- Mielellänihän minä, Inga vastasi. Eipä olekkaan tullut vuosiin oltua heinätöissä. Maalta se minäkin lähtöjäni olen ja tottunut monenlaisiin maatöihin, ja kyllähän tuo isompi tyttökin, vaikkeipä muuta, niin haravan varressa sekin…

- No sehän sitten hyvin sattui, Isäntä nyt jo tyytyväisen oloisena naurahti kun oli apua luvassa askareisiin.

- Se oli Isaakki saanut halvalla hyvät rattaat ajella, tokaisi isäntä vielä ohimennen Ingalle, noustessaan hattua päähänsä sovitellen pöydästä röyhtäisynsä lomassa? Aamusella kertoi kun toimitti itseään tien päälle Haminaan mennäksensä. Mitä lie, naisasioitansa toimittamaan

tuo kai oli menossansa?

Ingalta oli mennä ohravelli henkeensä kun yllättyi kuulemastaan, mutta sai yskänpuuskansa avuin sen verran miettimisaikaa, että vain nyökkäili isännän toteamukset oikeiksi.

- Hyvät on kärryt matkata Inga vielä vastasi, kun sai taas hengitetyksi kunnolla. Osaa se Isaac niitä kauppojansa…

 

     Isäntä kulki edeltä käsin lyömässä kangella reikiä maahan, joihin emäntä tyttärensä kanssa sovitteli seipäitä joita noutivat navetan päädystä, jossa olivat katoksen alla säiltä suojassa.  

Inga hankosi heiniä jo valmiina oleviin seipäisiin, ja Natalia kulki perässänsä haravoiden jäljelle jääneitä heinänrippeitä.

Äkkiä Natalia haravankäytön oppikin, Inga ajatteli. Oppivainen tyttö taitaa muutoinkin olla. Pitääpä sille opettaa ompelua ja muitakin nuorelle naiselle kuuluvia töitä, että osaa sitten kapioitansakin laitella.

Inga huomasi miten isäntä lähti tulemaan takaisinpäin jälkiänsä pitkin, ja muutamilla saappaidensa kannan painalluksilla kiinnitti seipäät tukevasti maahan.

Lähemmäksi saavuttuaan alkoi Ingalle juttelemaan, ja pian jo Inga itsekin kuuli  mitä isäntä hänelle toimitti. Ties mitä oli jo puhellut, jota Inga ei välimatkan vuoksi ollut lainkaan kuullut.

- Lainailin…Isaakille Valkoa…ja kärrejäkin…isäntä ähkäisyjensä välissä jutusteli kun samalla istutti seipäitä maahan. Saavat hevosensa levätä… kun jo viikon, toista olette matkaa tehneet, vielä jatkoi Ingaan vilkaisten.

- Väsyksissähän nuo ovat ja levon tarpeessa Inga myönteli pyyhkien hikeä otsaltansa.

- Eipä ole Isaakki tullut maininneeksi että sillä noin korea sisarentytär olisi Pietarissa ollut... Ja että piti miehenne sitten ihan Korlitsiin asti viedä tsaarin puolesta kuolemaankin…Niitä sotia sitä vaan pitää käymän…Sukupolvesta toiseen, isäntä vielä jatkoi jupinaansa.

- Meinaatteko kauankin siellä Littoisten seuduilla viipyillä sukuloimassa, isäntä vielä kysäisi, vaikkei Inga ollut typerrykseltään vielä entisiinkään ehtinyt vastailla.

- Eipähän sitä ole vielä niin loppuun asti ajateltu…Tiedä, vaikka kokonansa muuttaisi, Inga vastasi hankoamisensa keskeyttäen.

- Vainen  että oikein suomeen muuttoa, isäntä hämmästeli kielen jäädessä hivenen ulos suusta tämän veistellessä seipään kärkeä terävämmäksi keskittyneen oloisena, vaikka välillä vilkuillen emäntänsä ja tyttärensäkin työn perään. Vai että sellaistakin on suunnitteilla…                      Siitäpä ei Isaakki muistanutkaan mainita… Vaikka eipähän ne minulle kuulukaan, ihmisten muuttoasiat sun muutkaan, isäntä vielä jutusteli  ja äänestä kuuli olevansa selvästi harmissaan Isaacin salaperäisyydestä muuttamisen suhteen. 

- Siitäpä ei nyt mitään varmaa tietoa olekkaan. Itse tuota vaan olen vähän suunnitellut, että jos kotisuomeen jo…Kun se mieskin nyt jo kuollut, Inga murheellisena kertoili.

- Nehän ne… Sodat. Monta murhetta aikaansaavat, vaan eiväthän ne tule loppumaan kai koskaan, kun eipä näytä ihminen viisastuvan…Ei viisastu, ei.                                                  Niinhän sitä Sanassakin sanotaan, ettei ole jäävä kiveä kiven päälle, vai miten se nyt rovasti juuri menneenä pyhänä niin osuvasti saarnasikaan, isäntä jatkoi jutusteluaan päätään puistellen, ja kaiketi jäi muistelemaan rovastin saarnaa päätänsä takaraivolta kynsien, Ingan ohittaessa tämän jatkaaksensa heinien kokoamista isännän juuri kiinnittämään ja teroittamaan seipääseen.

 

     Alexsandra hyöri pellolla ympäriinsä telmien ja nauraen, joka tuntui talonväkeä erityisesti ilahduttavan. Jopa isäntäväen tytärkin tuntui piristyneen tyttösen leikkejä seuratessansa. Äkkiä Ingan mieleen tuli ettei vaan käärmeitä olisi pellolla, ettei vaan Alexsandraa puraisisi.  - Onko näillä tienoin paljolti käärmeitä, Inga sitten kysäisi isännältä?  Ajattelin, ettei vaan tuota tyttöä…

- Eipä ole juuri näkynyt…Käärmeitä näillä main, kun niitä siilejä se tuo emäntä ja tytär ruokkivat. Iltalypsyltä aina laittelevat lämmintä maitoa tassille navetan nurkalle, vaikka väliin sen juovat kissatkin kyllä, vaan on niitä siilejäkin nurkissa. Niin ja kusiaisia… Ei ne käärmeet viihdy samoilla asuinsijoilla kusiaisten ja siilien kanssa, isäntä rauhoitteli Ingaa.

- Minua se puri käärme heinäpellolla lapsena ollessani, Inga kertoili isännälle heinäntekonsa lomassa. Sääreen puraisi, vaikka en sitä siinä heti huomannutkaan. Vasta syömään mennessä huomattiin että sääri oli turvoksissa, ja äiti sitten yritteli imeä myrkkyjä pois, vaan ei se sitten enää auttanut kun myrkky kai oli jo ehtinyt leviämään. Kovasti kipeä se jalka sitten oli, ja parisen viikkoa kai kesti ennen kuin taas kunnossa oli.

- Eipä niitä täällä, isäntä vielä rauhoitteli Ingaa…Kärmehiä…

 

     Inga meni juomaan alkupään seipään alle varjoon laitetusta maitokannusta kaljaa, ja istahti seipään varjoon levähtämään, jonne myös Alexsandra ja Nataliakin saapuivat, joille Inga kaateli myös juotavaa korvattomaan kahvikuppiin, joita oli tuotu samalla kuin kaljakin.

Pari paksupohjaista lasiakin oli. Kaikki erilaisia, Inga huomasi.

Alexsandra vähän oudoksui saamaansa juomaa, kun ei ollut vielä koskaan juonut muuta kuin mehua, vettä ja maitoa. Piti kyllä jo hetken kuluttua, kun oli ensin jonkin aikaa sitä maistellut suussansa. Natalialle kalja kyllä maistui.

Talon emäntä ja tytärkin olivat jo alkaneet kokoamaan heiniä seipäille ja isäntä alkanut taas niittämään heinää nurin, kun oli saanut seipäät pystytetyiksi.

Emäntä ja tytär olivat kylläkin jo lähteneet hyvissä ajoin ennen puolisen aikaa ruoan laittoon, eikäpä siihen enää kauan lienekkään, kun jo tulevat huutelemaan syömisille, Inga arveli.

- Näillä tienoin taidetaan heinäntekoon päästävän aikaisempaan kuin mitä länsirannikolla, Inga kysyi isännältä tämän saapuessa myös janoansa sammuttamaan, istuutuen maahan Ingaa vastapäätä.    

- Saattaa olla, että viikon verran aikaisempaan, vaan en tuosta tiedä. Sateli vaan parisen viikkoa sitten kovasti, ja kun sitten iski helteet niin kovasti kiiruisesti alkoi sitten lisäämään kasvuansa. Aikaisessa täällä nyt tänä vuonna…

- Hyvin kävi  kun teistä sain apua heinäntekoon, isäntä vielä jatkoi. Muutoin oltaisiin jouduttu tänään keskenämme työskentelemään kun tuon emännän sukua tulee vasta huomenissa auttelemaan, vaikka eipähän sieltä muita, mitä nyt veljensä tulee perheensä kanssa. Neljä henkeä vaan. Pari pojankoltiaista niillä on,vähän alle rippikouluiän kai ovat.

- Saahan niistä sitten jo kovasti apua, Inga arveli. Tuokin Natalia vasta vajaat kahdentoista, ja kovasti hyvin jo haravoinnissa pärjäilee…

- Reippaalta tuntunee tyttö, isäntäkin huomasi antaa kehujansa ja Natalia hymyili isäntää kohden leveästi, vaikkapa ei tuo puhettansa ymmärtänytkään ennen kuin Inga siitä tytölle kertoi.

- Minkä verran sitä isännällä tässä maata on? Inga jotakin puhuaksensa kysäisi.

- Eipä näitä…Vajaat nelisen hehtaaria yhteensä. Sen verran niitä kuitenkin että pari lehmää ja hevosen niillä ruokkii, ja vähän saa perunaa ja leipäviljojakin. Välillä niitellään rantaniityiltäkin lisiksi, ja lehmät siellä nytkin laitumella, kun saadaan pitää siellä työtä vastaan, mitä töitä nyt milloinkin sattuu olemaankin. Viime vuotena olin tekemässä pärekattoa riiheensä…Mäkeläisen Voittolle…

- Aina sillä jotakin askaretta on, että sillä varjolla sitä saa vähän enemmän karjalle einettä, isäntä, joka nyt pyysi itseänsä kutsuttavan Viljoksi, sanoi.

- Muutamia hehtaareja on vielä metsiä lisäksi, ettei ihan olla ostopuissa sentään, isäntä vielä kertoili naurussasuin. Tuosta navetan päädystä alkaen on pieni määrä, joka tuli tämän mökin mukana ostaissa, ja sitten vielä emännän saamia perintöjä vähän etempänä niillä suunnin,   

josta eilisiltana tulitte.

 

     Puolisen jälkeen jatkettiin heinätöitä uusin voimin. Natalia tosin jäi alkupäähän sarkaa nukuttamaan Alexsandraa heinäseipään varjoon asetellun lampaantaljan päälle, ja kärpäsiltä suojaamaan laitettiin verhokangas, jonka talon emäntä kätköistänsä löysi. Kangas oli aivan uusi ja kaiketi Isaacilta aikoinansa ostettu, Inga arveli, ja jota emäntä oli jostakin syystä säästellyt kätköissänsä.

Saatuansa tyttösen nukahtamaan myös Natalia tuli jatkamaan työtänsä, vaikkakin tyttö vaikutti jo väsyneeltä kun ei ollut tällaiseen työhön tottunut, ja kuumakin kun oli, ja pölyistä.

 

     Iltakahdeksan aikoihin Isaac palasi asioiltansa, jolloin jo oli saunakin kylpykunnossa ja jonne Inga isäntäväen pyynnöstä oli tyttöjen kanssa ensimmäisinä menossa.

- Myöhäksi meni, Isaac huuteli Ingalle, vaan hyvimpä kuitenkin asiani järjestyivät ja aamusella päästään taas jatkamaan matkantekoa.

- Ollaan menossa kylpemään heinänpölyt pois. Koko päivän tehtiin heinää ja Nataliakin oli mukana haravoimassa. Väsyksissä on tyttöraasu, kuten minäkin, kun en ole vuosikausiin tällaisia töitä tehnyt, Inga vielä huomautti Isaacille. Nukkumaan menemme heti saunomisen jälkeen.

- Menkäähän ja kylpekää nyt kunnolla. Kerron huomenna sitten tarkemmin miten asiani luonnistuivat, Isaac huuteli jo Ingan selälle tämän kadottua saunan ovesta sisään.

Alexsandra oudoksui alkuun saunan hämäryyttä ja kuumuutta, kun ei ollut vielä koskaan sellaisessa ollutkaan. Eipä silti ollut Nataliakaan, ja Inga joutuikin nyt selittelemään että tästä lähtien saunotaan aina lauantai-iltaisin ja muulloinkin, kuten nyt, jos tarvetta esiintyy.

Inga nautti suunnattomasti saadessaan taas pitkästä aikaa olla kunnon saunassa, eikä ammekylvyssä, kuten venäjänmaalla tapanansa oli.

Saunottuansa kyllikseen vetäytyi Inga tyttöjen kanssa yöpuulle, eivätkä enää menneet iltasta nauttimaan kun niin kovasti jo väsytti. Alexsandraltakin jo silmät lurpsahtelivat kiinni.

 

     Inga heräsi linnunlauluun, lähtien varoen portaita alas että tytöt saisivat vielä rauhassa jatkaa uniaan. 

Päästyänsä huussin kulmille tuli Ingalle äkillinen pahoinvoinnin aalto, ja hänen oli istahdettava huussin sivustalla olevan ison kiven päälle odottelemaan että huonovointisuus menisi ohitse.

- Herra siunaa ja varjele! Ingalta pääsi huudahdus kun äkkiä huomasi ettei hänellä ollut esiintynyt naisellisia vaivojansa siten, kuin ne yleensä olivat tapanansa olla.

- Voi laupias taivas, minkä se Rasputiini nyt sai tekaistuksi! Inga vielä huudahti itkien, kun armoton totuus hänelle paljastui, ja huomasi viimein mitä Rasputiin oli tarkoittanut pyytäessään antamaan sormuksen Ingan pojalle.

Mikä tässä nyt eteen tulevaksi? Inga mietiskeli kun enin järkytys oli mennyt ohitse. Kannan sydämeni alla sen julmetun munkin lasta. Minä, joka niin siveästi olen elänyt?

Hivenen tasaannuttuaan Inga käväisi saunassa pesaisemassa kasvonsa ja kuljeskeli sitten pihapiirissä ajatuksiinsa vaipuneena, lintujen liverrystä tuskin kuullen, käsiensä kuitenkin hellästi sivellen vatsansa seutuja äidintunteiden  herättyä tulevaa lastansa vastaanottamaan.

Inga mietiskeli, ettei missään tapauksessa voinut kenellekään ikimaailmassa sanoa totuutta asiassa, vaan lapsi tietysti olisi oleva hänen Carlinsa.

Kuolinvuoteellakaan en kerro lapsen syntyperää kenellekään, Inga jatkoi mietiskelyään asiasta, vaikka huhut luostarissa käynnistäni kiirisivät tänne suomeenkin asti. Sanon vaan että jäin sinne yöksi, ollakseni lähempänä miestäni…

Rauhoituttuansa Inga lähti luhtiin tyttöjen viereen vielä levähtämään, koska aikaa oli lähtöön vielä runsaasti, koskapa Isaac oli päättänyt lähdettäväksi vasta kirkonmenojen jälkeen.

©2018 kartanonherra - suntuubi.com