Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

                                                                           

                                                                                                                      

                                                                                                          

                                                                                                         

                                                                                                                                                                                                                                                   

                                                                                                                                                                                                       

      

 

                                                      HALKOSAVOTASSA

 

 

                                                                     1.Luku

 

     Anttu istui kaatamansa rungon päällä pokasahaansa viilaten. Teroitus oli unohtunut iltasella, ja nyt oli sahaus jo alkanut käydä kovasti työlääksi. Mies, Antero Alakoski ristimänimeltään oli kaadellut koivuvaltaista metsäpalstaansa jo viikon päivät.

Runko, jonka päällä nyt istui, oli vahvuudeltaan kaatajansa reiden paksuinen, ollen suurimpia tällä metsälohkolla. Puusto oli muutoin keskimäärin vaaksan molemmin puolin       tyvivahvuudeltansa.

Omiksi tarpeiksensa mies niitä vainen kaateli. Vähin kuin ajankuluksensakin, vaikka     tarpeeseen olisivat kyllä nekin, kunhan ensin vuoden pari kuivaneisivat.

Metsä oli naimiskaupalla siirtynyt miehen omistukseen vanhan isännän kuoltua viitisen vuotta aiemmin. Saima-emännän äiti oli saateltu kirkonmultiin edellisenä syksynä. Heti   kekrin jälkeen tuo oli halvaukseensa kuollut. Toista vuotta ehti petillänsä makoilla halvattuna ennen kuni tuoni vei viimein muassansa.

 

     Anttu koetteli peukalollaan juuri viilaamaansa hammasta. - Kyllä tuolla jo, tokaisi ääneensä havahtuen mietteistänsä kun Aapeli-hevosensa pärskähti levotoinna kymmenkunnan metrin päässä takanansa.

-Mitäpähän se Aapeli, isäntä vastasi hevosensa ääntelyyn. Joko sitä on heinät purtu        tykkänään?

Vain eipä viitsinyt Aapeli enää vastata miehelle. Kuoputtelipa vaan kaviollansa heinänrippeitä, joita oli sotkenut lumien peittoon syödessänsä.

Tovin vielä viilailtuansa Anttu laitteli sahan syrjään tarttuen sitten reppuunsa, josta  noukiskeli emännän sinne laittamia ruokia. Uunisilavalla siveltyjä leipiä siellä oli valmiina muutamia, ja olipa tuo vielä suolasärkiäkin mukaan laitellut. Piimääkin oli leilissänsä.

Leipää jauhaessaan mies antoi katseensa kierrellä maastossa Leuat lopettivat jauhamisensa tuon tuosta, kun katse huomioi kaadettaviksi kelpuuttamiaan koivuja. - Josko tämän  loppuviikon tässä vielä työjelen, Anttu tokaisi. Saavat sitten jo tältä talvelta riitellä halkosouvit, vielä mietiskeli.

Olihan niitä siinä jo suuret pinot valmiinakin, eikäpä niistä ainakaan varislinnut pinojen lävitse lenteleisi, Anttu mietti pinoja katseella mittaillessaan. Siistinä ja tiiviisti olivat halot pinoissansa. Satakunta kuutiota noita arviolta kaiketi jo olisi lauantai-iltaan mennessä. Josko sitten jo iltauutisiksi ehtineisi kotiansa. Saunomaan halkosouvin hiet varreltansa.

Mitähän ne lienevät ne hitleeri sen mussoliinin kanssa uutta keksineet? Kovaa elämöimistä nuo ovat taasen pitäneet, vaan kaukanapa ne täältä silti, sotatoimet.

              Kovasti ne kyllä niitä linnoitustöitä ne suomenkin sotaherrat teettävät. Josko niissä puheissa        sittenkin, että sotatouhut siitä vielä alkanevat täälläkin...Kahvinkin kun laittelivat     säännöstelyynsä jo viime vuonna. Korviketta sitä nyt vainen, vaikka tuota vielä kahviksi kutsuttiinkin. Vain juopihan sitäkin...Ja saapihan sitä toisinansa oikeatakin kahvia sentään, ja

etäisiltä ne kuitenkin tuntuivat Antun mielestä sodankumut siellä salomailla, korven kätköissä.

 

     Eleltiin kevättalvea. Maaliskuun puoliväliä vuonna-38, jolloin aurinko jo pyrki kovastikin lämmittämään halontekijän selkää siinä rungolla istuissa. Kosteasta puserosta kohosi höyryä taivaalle, eikäpä mies katsonut enää tarpeelliseksi lisäillä puita nuotioonsa vaan siirrälti itsensä latvuksen päälle makuullensa. Ruokalevolle hetkeksi itsensä armahti.

Siinä makoillessaan ajatukset lennähtivät muisteluihin vuosien taa, jolloin ei vielä ollut isäntä talossansa. Metsätöillä itsensä elätti vielä kuutisen vuotta sitten. Ennen kuni saapui rengiksi Ali- Korven taloon.

Monet savotat oli mies ehtinyt jo kulkea, vaikkei vieläkään ollut iällä pilattu.Yhdeksän   neljättä vasta oli tullut täyttäneeksi, vaimonsa ollessa viitisen vuotta miestänsä vanhempi.

Heinätöille Anttu alkuun vain taloon palkattiinkin.Vähin vain auttelemaan, vaan sittenpä isännälle iski laakin. Pianpa se siitä kyllä tokeentui, vaan ei kuitenkaan enää entisellensä   tullut,  joten vakituista apua talonpitoon jo kaivattiin.

Syystalvella Antun ja talon tyttären välinen silmäpeli viimein tuotti tulosta,ja eräänä    sunnuntaki aamuna sitten heräiltiin samasta sängystä. Vanha-emäntä se heitä sitten patisteli    kohta pian kihloja ostamaan.

 

     Keväthölseitten aikana seuraavana keväänä se sitten isännästä aika jätti, ja juhannuksena jo Anttu  Saimansa kanssa  lopulta vihittiin.

Siitä pitäen oltiin taloa säällisesti asuttu, vaan lapsia ei vainen ollut pariskunnalle siunaantunut.

Kahdestansa siinä asuivat kokoliasta taloansa Anttu emäntänsä kera. Olihan toki piika ja  renkikin kyllä. Siellä se Kusti pahalainen nyt makoili vällyissänsä, kun teloi jalkansa maitoreisulla meijerille. Putosi kehno reestä Ketolaisen ahteessa. Ei se jalka poikki mennyt, vaan sen verta vihoitteli kuitenkin vielä, etteipä halkometsään vielä tointunut. Vähin klapeja laitteli aikansa kuluksi.

Anttu havahtui ajatuksistansa kun vilu purautteli hartianseutuja. Pitänee tästä taasen, ajatteli noustessaan makuukseltaan. Otti sitten kirveensä alkaen karsimaan kaatamaansa runkoa. Sahaili siitä metrin, toistaisia pöllejä, jotka vielä halkeli ja nosteli sitten vielä pinon päälle.

Siinä työn tuoksinassa se iltapäivä kului hiljakselleen, kunnes Anttu muisti miksi oli      hevosella metsään saapunut. - Ne haavathan piti mukaan kaadella, tokaisi sitten takaraivoaan karvareuhkansa alta rapsutellen. - Unohtua vallan meinotteli…

Anttu oli entispäivänä kotiansa hiihdellessään huomannut kaksi melko vieretysten kasvavaa kokoliasta haapaa, joista meinotteli saunaan laudepuita rakennella. Saapihan niistä muitakin tarveaineksia, vielä mietiskeli.

Pitänee nuo tuosta vielä haljella ja pinoon laitella, vaan sitten on jo kotimatkalle jouduttava, ettei ehdi pimetä illaksi ennen kuni on rungot rein kyydissä.

Saatuansa pöllit sijoillensa asteli hevosensa luokse, kiinnitellen reen uudelleen Aapelin     vedeltäväksi, ja nousi sitten itsekkin kyytiin.

 

     Hevonen askelteli harvakseltaan tulojälkiänsä pitkin. Hevosensa, vähin toisella kymmenellään oleva ruunikko oli kokolias ja vahva työhevonen. Talossa syntymästänsä saakka ollut. Rauhallinen oli ja viisas luontokappale. Aapelin kanssa Anttu mieluiten työskentelikin. Olivat hyvästi jo tottuneet toisiinsa, niin mies kuni hevosensakin.

Kevyesti upposi saha haavan kylkeen eikä aikaakaan, kun suurehko runko oli kaatua    hojeltunut tantereeseen, lumen pöllytessä ympärystöön. Yöllä oli sadellut uutta lunta, ei haitaksi asti mutta kuitenkin sen verran, että maisema oli saanut puhtaanvalkoisen peitteen ja puista tipahteli lumia hartioille, joka sulaessaan kasteli pusakan entistäkin märemmäksi.

Kirveeniskut kajahtelivat Antun iskiessä kaatokoloa toisen haavan tyveen. Meinotteli kaatavansa rungot toistensa päälle limittäin, josta ne olisi helppo karsia ja katkoa.

Riuskasti sahaten oli pian toinenkin rungoista kaatuneena, ja Anttu oikaisi selkänsä pyyhkiellen sitten hikeä otsaltansa. Istahti väsähtäneenä rungolle hengähtämään, jossa istuessaan kaivoi piippunsa esille. Saatuansa piipun sytytetyksi katseli aikaansaannostansa arvioivasti, virkkoen - Saapihan noista vielä muutamia tiinujakin laitelluksi vaikka ne lavotkin sinne saunalle...

 

     Anttu oli tottunut työskentelemään yksistänsä ja siksi oppinut itseksensä myös     puhelemaankin. Tullut myös tavaksi vilkuilla olkansa ylitse, etteipä vainen kukaan olisi kuulosalla. Täällä korvessa ei tosin niin ollut pelkoa kuulijoista.

Siinä haikuja piipustansa imeskellessä Anttu havahtui suurten siipien läpseeseen, ja     nostaissansa katseensa, huomasi metson laskeutuvan sankan kuusikon vierustalla kasvavan ison koivun oksistoon.

Matkaa lintuun ei ollut kuin rehti kolmisenkymmentä metriä. - Voi nyt helekutti,  Antulta pääsi. Eipähän tullut torrakkoa matkaan vaikka nyt seisoo lintupaisti likellä. Tuostapa sen posa-uttaisi vaikka toissilmäinen,niin on hyvällä hollilla metsonketale.Ei muuta tarvineisi,kuni tuosta rungolta tuen ottaneisi....Saisi Saima siitä lintukeiton laitella...Vain uunissako tuon laitteleisi?

Eipä siinä muu hyvinyt, kun sitä kivääriäkään ei matkassa ollut. Antun kopauttaessa piippunsa tyhjäksi runkoa vasten nousi metso siivillensä, kaikoten hetkessä näkyviltä.

Saatuansa kumpaisenkin rungoista karsituksi, väännälsi ne vielä reenpangolle, ja sitoi kettingeillä tukevasti kiinni.

Kevyesti Aapeli nykäisi kuorman liikkeelle ja Anttu nousi runkojen päälle istuallensa. Latvukset kulkeutuivat maata myöden lumihangessa. - Saapipa noista latvuksistakin  polteltavaa, kunhan kuivanevat. Suotta niitä metsäänkään jättää märkänemään.

Kotvan ajeltuansa saavuttiin jo tilustielle, josta näkyivät piipuista nousevat lämmityssavut. Eukkopa aljellut jo ruokia laittelemaan, Anttu pohdiskeli.

                                                                     

                                                                     2.Luku

                                                                                                                                                          Kustikin oli kuullut isännän tulon, ja saapasteli pihamaalle isäntää vastaan. Anttu jätti reen runkoinensa liiterin sivustalle.- Otappa ja vie Aapeli siitä tallille, Anttu evästi Kustia. Laittele sille heiniä ja kauraakin. Niin, ja vettäkin tietysti. Vaan kun et kovin kylmänä sitten juottele…

- Mitenkä se jalka? Vieläkö tuo kovasti vihoittelee?

- Alkaa se jo. Eipä siinä liiemmin enää särkyjäkään...Meinottelin että josko jo huomenissa sinne metsään minäkin. Vaikka niitä halkeleisin?

- No sehän se olisikin, Anttu ilahtui. Josko tämä viikko vielä siellä yhdessä...Niitä sitten jo olisikin, polteltavia....

Anttu puisteli lumia harteiltansa oijustaen sitten pihan poikki tuvan ovelle. Tupaan mentiin talon itäpäädystä. Kesäaikoina vain kuljettiinkin klasikuistin kautta vievää juhlavampaa      sisääntuloa.

- Muistit ne haavat sentään? Saima kysäisi ensitöikseen Antun astuttua porstuasta tuvan   puolelle.

- Likeltä liippasi, etteivät unehtuneet. Siihen havahduin muistamaan, kun huomasin   Aapelinkin olevan  mukana. Tiukoille veti tosiaan että ehdin ennen pimeää kotia tulemaan. Joko niitä ruokia?

- Potut Siiri juuri äskettäin laitteli kattilaan. Hetken kun vielä...Lihat kyllä ovat uunissa jo kypsineet..

- Ehdinpä niitä pottujakin odottelemaan, Anttu vastasi Saiman kysyvään ilmeeseen. Oli siksi tukevat eväät, etteipä tässä nyt nälkään ehdi tuupertumaan vaikka vähin odotteleiksekin..

Anttu laitteli vaatteitansa kuivamaan orsille istahtaen sitten kiikkustuoliin lampun alle     lueskelemaan aviisia, jonka Kusti kaiketi oli laitellut kiikun selkänojalle isäntää odottelemaan.

 

     Tovin perästä oli Anttu jo syventynyt lehden lukuun, ollen kuni soiva metso. Eipä kuullut eikä nähnyt ympäristöään. Saima sai muutamia kertoja kehoitella,  ennen kuin sai Antun herätellyksi  ruokailemaan.

Muut jo istuivat kaikki pöydässä Antun taitellessa lehden takaisin alkutekijöihinsä, nousten sitten mennäksensä pöydänpäähän paikallensa.

- Vain että keskittäydyin taas lukemisiin, että meinasi ruokakin unohtua Anttu naurahteli.

- Jopahan onkin hyvällisen tuoksuista siansivua, Anttu tuumaili vetäissänsä sieraimiinsa   vaimonsa  juuri uunista nostamasta lihapadasta kohoavaa tuoksua. Sipulaakin tuntunut laitelleen öyheeksi…

- Tottahan sinne sipulia, Saima vastasi. On siellä uunissa räätikäslooraakin, kunhan nyt kerkiän laittelemaan pöytään.

- Mikäpä se juhlapäivä tänään on, kun noin hövelisti olet laitellut?

- Pitänee niitä aljella lanttuja enämpi nyt jo syömään, etteivät sitten ihan tikkuisiksi mene. Niitä kun vähin on tullut säästeltyä, vaan ennen kesää ne sieltä syötävä on.

- Anttu lastasi reilun annoksen perunoita lautaselleen, kokolias mies kun oli, alkaen niitä sitten kuoriskelemaan. Muhkean määrän lihaakin vielä kuopaisi lautaselleen alkaen ahnaasti nauttia ruokaansa.

- Eipä liene suurikaan synti vaikka ruoka on maullansa kuni päivän metsissä rypeytyy...Anttu tokaisi kun huomasi Saiman vilkaisevan kukkuraista lautastaan, johon ei enää hyvinyt muita pöydän antimia lastata.

- Enpähän minä sillä, vaan kun ajattelin että sitä looraakin maistaneisit...

- Tottapa maistanen, kunhan ensin vähin tilaa saan tehtyä…

Eipä jäänyt Kustikaan paljon huonommaksi isännästä, vaikkeipa vallan yhtäläisiä annoksia sisäänsä ahtanutkaan, eikäpä se emäntäkään vallan lihatoinna polkuansa tallaillut.

Siiri se talossa oli ainut, joka oli laihansorttinen vaikkei niin vähäisiä ruokahaluja sitä    hänelläkään ollut. Miten lie muutoin, ettei niin lihoja ympärillensä saanut, vaikka viidennettä kymmentään sekin jo kävi

- Sitä tuo Kusti meinotteli, että huomenna jo tulleneisi halkosouviin,  Anttu aloitti emännälle.

- Jaa ettäkö nyt jo? Mitenkä lie, kestäneekö tuo siellä lumisessa metsässä liikuskella

- Meinottelin, että josko niitä jo halkelemaan kykeneisi, Kusti vastasi. On ne kaiketi siellä jo lumet tallautuneet, a jos sinne hevosella vielä mentäisiin...                                                    No tosiaankin, Anttukin havahtui. Laitellaan Aapeli aamusella rein eteen. Siinäpä ei sitten jalka niin rasitu, kuni mitä suksipeleillä.

Ruokailtuansa joivat vielä Siirin laittelemaa kahvia ja vetäytyivät sitten ruokalevollensa       toviksi.

 

     Iltasella Anttu vielä korjaili saapastansa, josta oli varsi aukeillut saumastansa. Pikilangalla sitä kursi kokoon, Kustin veistellessä kirveenvartta muotoihinsa.

- Pitänee sitten aamusella muistaa ottaa lintupyssy olkaukseen, Anttu huomasi. Oli siellä iltasella melkomoinen metsolintu hyvillä holleilla, vaan kun ei sitä asetta....

- Jaa ettäkö oikein metson se isäntä. Kumpiko lienee ollut..

- Itse ukkometso se siihen lähikoivuun lennähti. Suora olisi sihti siihen ollut, eipä siinä epäilyksiäkään, etteikö olisi paisti tullut.Vaan saattaapi se huomenissakin...

- Onhan niitä siellä usiampiakin, Riuttanperän korvissa. Kun tuo jalka tuosta, niin hiihtelen taas viljastelemaan, vaikka vähin paulojakin asetteleisi...

- Siellähän niitä, Anttukin myhäili...Ja jäniksiäkin.Vaan minä sitä tuolla metässä mietin, että josko sitä laitteleisi kokonansa uuden saunarustingin...Kaateleisi sieltä tarveaineet siihenkin... Olisihan sitä tässä vielä aikaa ennen lumien lähtöä?

- Niin vainen, Kusti tuumaili, vaan ei niistä nyt vielä tänä vuonna rakennella kuitenkaan, vain kuivaneisiko nuo, kun kuoriskelisi hetimmiten..

- Saattaneisihan ne hyvinkin, saunarakennukseen sentään kelvanneisivat...Vaan pitäneepä sitä vielä tuumiskella. Syksypuolella sitten rakenteleisi...Olisi siinä aikaa kuivua kuitenkin… Suojaan kun hyvin peitteleisi, eivät sitten niin halkeilisikaan kuivatessansa.

- Saattaneisihan tuo silläviisiin, Kustikin jo innostuneikse. Saattaneisihan hyvästikkin, sillä keinoin.

Saatuansa pieksunsa korjailluiksi, Anttu vilkaisi tuvan seinällä raksuttelevaa kelloa. -Alkanee jo olemaan hevosilla iltas-aikakin, että josko te tuon Siirin kanssa...

- Joko se nyt jo yhdeksättä käypi, Kustikin havahtui toimestansa. Purautteli sitten lastuja  housuiltansa, jotka Siiri sitten lavaisi hellanedustalle aamusytykkeiksi. Nosteli sitten melkein valmiin kirvesvarren takaisin muurinpäälle, alkaen tekemään Siirin kanssa lähtöä navettakierrokselle.

- Muista sitten niille kopukoille sitä leipääkin, isäntä vielä evästi renkiänsä.

- Laitanhan minä, hevosillekin, Kusti vielä porstuasta vastasi.

- Eipä sitten niille lampaille vielä, niitä karitsoja? Anttu kysäisi vaimoltansa.

- Ei ollut vielä tulollansa, vaikka aamusella hyvästikkin siltä näytti. Josko huomenissa sitten jo, emäntä vastasi. Vaan kyllä niitä tämän viikon aikana jo tullenee. Niin on jo emäset       levotoinna, ja yniseekin.

Kustin ja Siirin saavuttua isäntä alkoi vähennellä päällyvaatetustansa sillä mielellä, että muut tiesivät olevan ajan jo yöpuulle siirtymiselle. Leveästi haukotellen Anttu siirrälti itsensä  kammarin ovea kohden.

- Samuttaneikse sitten sen lampun, kun siitä makuuksillenne toimerrutte. Aamusella taas aikaiseen herätys, josko sinne halkopalstalle sitten sinäkin...

- Tottahan sinne jo…Öitä vaan isännällekin, Kusti vielä toivotti isännän selälle tämän jo mennessä  kammariansa kohden.

 

     Niin hiljentyi Ali-Korven tila yöpuulle, isäntäväen mennessä omalle puolellensa, Kustin ja Siirin jäädessä tupaan omille makuuksillensa. Tovin kuluttua vaimea kuorsaus jo kuului   makuutiloistansa. Hiljaisuuden rikkoi vain kauempaa kuuluva koirien haukunta, joka ei kuitenkaan häirinnyt töistänsä väsyneiden nukkujien raskasta unta.

Hakanevan ja Riuttaskorven pystykorvat siellä viestivät toisillensa päivän tapahtumia. Mitäpä lie asioitansa toisilleen kertoilevan.

 

                                                                     3.luku                                  

                                                                        

     Antun havahtuissa hereille, olivat emäntänsä ja Siiri jo nousseet työnsyrjään. Siiri oli paistellut keitettyjä perunoita siansivun kera aamuseksi. Kahviakin oli pannussa valmiina,    ja Kusti näköjänsä oli vielä tallitiloissa hevosia aamustamassa, Anttu huomasi istahtaessaan paikoillensa pöydän päähän.

- Sepäs sitten tuli taas yksi yö nukutuksi. Päivä taasen lähempänä kesää ollaan, Anttu vitsaili naisväelle.

- Niinhän se kaiketi on, emäntäkin havahtui. Parisen kuuta vielä, niin on touot taas maassa kasvullansa, ellei sitten taasen takatalvi yllättäne.

- Eipä taida siitä nyt olevan pelkoa, Anttu naurahti. Siksi paljon tänä talvena sadellut lumia, että taitaneepa vain tullakin aikainen kevät tänä vuonna. Johan tuo aurinko nyt jo         lämmittäneikse hyvästikin…

- Näkeepähän sitten, kuinka tuon käynee, emäntä vielä tokaisi sitoessansa liinasta leukansa alta. Käväisen äkikseltään niitä lampaita…Syön sitten kun tulen. Ala jo sinäkin Siiri     ruokailemaan, niin mennään lypsylle kun äkisti puraisen palattuani.

- Tämän taikinan tästä vielä alulle, Siiri vastasi vaivatessaan kakkotaikinaa nousemaan. Pianhan tästä jo ehtinen, kunhan hetkisen vielä vaivaan…

 

     Antun aloitellessa ruokailuansa, tuli jo Kustikin aamuaskareiltansa istahtaen hänkin aamusta nauttimaan.

- Oliko vielä entisellään, Anttu kysäisi? Meinottelen, että se tallirustinki. Ettei olleet vielä trullit etu-aikaiseen käyneet keritsimillänsä....Liekkö jo teroitelleet ottavimmiksi talven jäljiltä…

- Eipä näkynyt trulleista, eikäpä muistakaan noitakonstein harjoittajista jälkiäkään, Kusti  vastasi silmäisten samalla vaivihkaisesti Siiriä kohden, joka oli hyvinkin taikauskoista sorttia, ja pelkäsi tosissansa noitia pääsiäisen lähestyissä.

- Pianpa ne kyllä siitä jo joukolla lentelevät Kyöpelinvuorelta näillekin tiluksille, Anttu sanoi Kustille naurua äänessään, ja silmäänsä salavihkaa iskien.

- Suotta siinä pilkkaatte, Siiri kivahti loukkantuneena, kun huomasi tahallisen kiusanteon. Niinpä vainen oli Sysmäläisen Vanten ja Hultan lampailtakin keritty villoja...Niin ja lehmältäkin, ja sinneppä sitten jo juhannukselta juoksi ainoa lehmänsä suoraan suonsilmään. Kuunaan ei aiemmin ollut sellaistakaan häverikkiä heitille käynyt, ja kun oli se lehmäkin heitillä jo iät ja ajat ollut…

- Josko lie karhu sitä lehmäänsä vain hätyytellyt, ja sillä sinne suolle juossunna, Anttu    lievitteli.

- Vaikkapa lie karhukin hätyytellyt, vain noitakonsteilla se lie karhu sinne kuitenkin     manattu, Siiri vielä toimitti tohkeissansa. Eikäpä sillä, Siiri jatkoi, on sitä entisaikaan niitten noitien nähty tosiaan lentelevänkin. Siinäkin Ketolaisen ahteessakin, jossa tuo Kustikin sen jalkansa teloi. Siinä oli lennellyt trulli luutansa kanssa ja pudota kupsahtanut kun seuroista oli palaillut muutamia uskovaisia naisihmisiä, jotka siinä olivat alkaneet siunailemaan. Vaan sitten oli noita hädissänsä pyydellyt naisten matkassa olleita poikasia kiroilemaan, niin olipa tuo taas saanut luutansa nousemaan lennolle. Isäni äiti siitä kertoili aikoinansa, ja mitäpä se vanha ihminen satuillutkaan sellaisia olisi.

- Vaikka lie sillä tuo Kustikin sen jalkansa, Siiri vielä epäili...

- Olkoonpa sitten niin tahi näin, vain minä se en niihin trulleihin ja muihin velhoihin hevillä usko, Anttu naurahtaen sanoi. Ainakaan ennen, kuni itse olen näkemässä. Saattaapihan se  tietysti joku hurahtanut eukkopaha käydä niillä keritsimillä niitä karvoja leikkelemässä, vaan muuta siinä ei liene…

 

     Ei siinä Siirin enää muu hyvinyt, kun isäntä kerran oli mielipiteensä vankasti lausunut, kuni sulkea suunsa velhointouhuista, vaikkakin eri mieltä olikin. Olkoonpa sitten isäntä   uskossansa, kun kerran niin tahtonee, vain olisipa sitä Siirillä vielä muitakin juttuja ollut niin noidista, kuni muistakin kummajaisista. Josko niistä sitten Kustille aikanansa kertoilisi, kuni tuo taasen samoihin vällyihin puskeutuisi vinkeinensä…Suunsa Siiri puristi tiukaksi viivaksi, kun työnnälsi itsensä aamuselle. Vallan  puhumattomaksikin tuo itsensä äkikseltään toimitti.

- Vain mistäpä ne kaikki tietänee, maailman ihmeellisyydet, Kusti yritteli lauhdutella Siirin mieliksi.

 

     Saatuansa syödyiksi Kusti ja isäntä toimittivat itsensä pukeisiin, Kustin lähteissä sitten valjastamaan Aapelia reen eteen, Antun askeltaissa nurkan taakse tarpeilleen sillä välin, kun Kusti nouti hevosen tallistaan.

Yhdessä miehet valjastivat hevosen reen eteen, ja ajelivat sitten hämärää metsää kohden

verkkaista tahtia.                                                                                                                                    Varmoin askelin Aapeli teki matkaa eilisiä jälkiänsä pitkin. Aisakello kalkahteli hiljaksensa miesten istuissa tupakoimassa rein kyydillä.

- Meinotteleeko se isäntä, Kusti kysäisi, että niitä runkoja siihen saunarustinkiin aletaan kaatelemaan?

- Pitänee sitä vielä mietiskellä, vaan olisihan se, että sen saunankin jo uuden  rakenteleisi... Onhan sitä tuolla jo ikääkin, ja josko siihen sellaisen uutukaisen kiukaankin sitten…Josko tuo maaseppä sen rakenteleikse siihen...Kuluttelisi niitä puitakin vähempi. Sanovat että suvellakin vainen parisen tuntia  tuota lämmitellään, niin sitten jo löylyt lähteneisi?

- Niin se kaiketi on, Kustikin piristyi. Vaan sitä en tiedä, mitenkä paljon sitä lämmitellä   pitänee, vaan melkoisen makoisat löylyt sellaisestakin löytynevät kuitenkin. Riitaojan Veinillä poikkeilin suvella, kun kaupunkimaissa käväisin. Vähin eksyttiin Veinin kanssa sahtia maistelemaan, ja tottapahan sitäVeini saunomisen aloitti samointein, vain eipähän se silti kivistä ladottua löylyissä voita kuitenkaan, vain saunoohan sitä sellaisessakin. Kuumat löylyt ne sieltä lähtevät, vain eivät niin pehmoiset mitä savusaunasta.

- Pitäneisikö sitä siellä Veinillä poiketa ennen kuni kiuasta tilailemaan alkanee?

- Mielelläänhän se Veini saunoilee. Ainakin jos lauantaki-iltasella käväisee, ja josko vielä pullo muassansa on.

- Että vielä jakselee Veini niitten viinaksien kanssa?Anttu kysäisi.Vaikka jo iällänsä, ja   muutoinkin... Kuivankälpäkkä mies varreltansa…

- Vielä tuo ainakin viime suvena jakseli hyvästikin, vain hyvätpä tuo rakentelee patiinit, jos muutkin suutarintoimet. Eipä paljolti häpeile kaupunkimaissa tehtaantekoisiakaan, Kusti     lisäili.

- Siinäpä kyllä on mies paikallaan, Anttukin totesi. Eipä voi miestä töistänsä moittia. Josko tuolla ennen touonpanoa poikkeilisi. Tilailisi vaikka valjaksia samointein.

- No silläpä sinne asiaa saisi, ja mielissäänkin olisi kun tilauksenkin saisi samalla.

 

     Hiljaksensa miehet saapuivat paikalle, josta Anttu oli haavat kaadellut. Anttu seisautti hevosen paikoillensa, ottaen sitten luodikon olkauksestaan paremmin saataville.

- Eipä taitaneisi vielä osata kohdalleen, sanoi. Vielä sen verta hämärää...Tuolla, tuon koivun latvastossa se metso istui syönnillä, Anttu tokaisi osoittaen kädellään tarkoittamaansa     suuntaan.

- Vaikia olisi sihtailla, kun tuo kuusikko pimeänä taustalla, Kustikin myönteli. Saattaneisi olla ruutien tuhlausta jos tuonne suuntiin näin hämärissä posautteleisi…

Pitänee tulla varoen kun takaisinpäin ajellaan. Josko tulen edellä jalkaisin, niin ei häiriinny rein äänistä, isäntä vielä toimitti antaen sitten hevoselleen lähtökäskyn.

 

     Kaatoalueelle saavuttaissa Kusti aukoili Aapelin valjaistansa, nostellen reestä heiniä hevosen syödä. Istahdettiin sitten vielä hetkeksi piipulliselle lamuskareen laidoille.

- Kokeile nyt alkuun sitä jalkaasi, mitä sanoo halkelusta, isäntä toimitti. Josko se minä niitä kaatelen, ja kuljettelen lähemmäksi pinoja? Ja karsin heittiä tietysti myös...

- Saan niitä kaiketi sahatuksi myös, pölleiksi meinaten, Kusti toimitti. Hyvästihän nuo lumet ovat tallautuneet jo. Ainakin tässä pinon lähistöllä…

- Jätän tuon kiväärin tuohon rekeen. Luoti on valmiina laitettuna, että jos riistaa näkenet, niin ampunet siitä sitten.

- Pitänee tarkkailla, Kusti lupasi, vaan taitavat kiertää kun työn ääniä alkaa tulla kuulosalle.

- Vaan mutta jos kuitenkin…Sillä välin kun seisahtuu taukoa olemaan. Saattaneehan se     metonretale hyvästikin tauota lentonsa huilimaan, tahi syömään maahan, kun näkenee latvuksia maata myöten…

- Niin, saattaapi hyvästikin. En minä sillä meinannutkaan, josko hiljaista on. Pitänee katastella josko noita näkynee, metän viljaa...

Anttu riisui päälipalttoonsa rekeen, lähtien sitten etemmäksi sahan ja kirveen kanssa. Pianpa alkoi jo kirveen kalkatus kaikumaan kuulaassa talvi-ilmassa.

Kohta jo hojeltui ensimmäinen runko maahan, ja taas alkoi kirves kalkatuksensa Antun  karsiessa rungosta oksia.

Kohta sai jo Kustikin haljeltavaa. Melko huokeasti pöllit halkeilivat, eikäpä jalkaakaan pakottanut, vaikkakin työtä jonkinlaisesti vielä haittasikin.

 

      Alkaessaan ruokailemaan oli uusi pino jo kasvanut kokolailla suureksi.

- Eipä sitten ole paistilintuja tullut näkösälle?

- Eipähän niitä ole tullut huomatuksi, Kusti vastasi.Vaikkei sitä työntouhuissa niin  huomaisikaan, vaikkapa olisi sivuitse lennellytkin...

- Vaan olisi pitänyt kahvivehkeet laitella mukaan...Josko huomenissa sitten, vähin lämmintä juotavaksi...

- Eipä tässä ole juuri vilu purautellut, Kusti meinotteli. Selän se on hikeen vetänyt, vaikka vähin pakkastakin ilmassa…

- Vaan istuissa ne vilut vasta tahtoneekin iskeä, sillä meinottelin. Ainakin harjakaisiksi kahvit keitellään sentään…Lauantaina sitten, ja josko vaikka lämmikkeeksi pullo otetaan matkaan, viimeisenä päivänä?

- No sehän se kruunaisi halkosouvin päätöksen, Kustikin ilahtui, jos hyvällistä pontikkaa lämmikkeeksi ennen, kuni saunaan päässee...

- Niin minä sen meinottelin, että halkosavotan päätteeksi sitä minäkin vähin maisteleisin, kotipolttoista, ja josko sitten vielä vähin sahtiakin saunajuotavaksi…

 

     Miesten saatua syödyiksi jatkui halonteko metsässä uusin voimin. Kirveet kalkattivat ja sahat suihkivat  pinojen kasvaessa ripeää tahtia. Lyhyitä piiputteluhetkiä lukuunottamatta taukoja ei juurikaan pidetty. Kirveet ja sahatkin laitettiin terään tupakkatauoilla, joita pidettiin isännän tuodessa runkoja pätkittäviksi.

- On se tämä talvikin...Kaunista aikaa. Ainakin täällä metikössä, Anttu tokaisi katsellessaan ympärillensä. Eritoten näin keväällä, kun ei niin pakkasiakaan enää.

- Kelpaahan sitä nyt jo, Kustikin tokaisi. Vaan oli sitä melkomoisia pakkasia viimekuulla. Kusenkin meinotteli kaarelle jäähdytellä, niin oli terävät pakkaskaudet…

- Kävihän se puitten päälle, pakkaset. Ison loven tekivät liiterissä, kuni sitä salinpuoltakin sentään vähin lämmitellä sitäkin, Anttu tokaisi lähtiessään noutamaan Kustille uusia rankoja pienittäviksi.

- Sehän se, Kustikin myönteli. Melkomoisen suuri kakluuni siellä salinpuolella, meneehän sinne halko poikinensa ennen kuni lämpiää vähimmäksikään. Saati,jos tuota päivittäin lämmitteleikse…

- Vaan kulunee niitä tuvankin puolella kokolailla, Anttu vielä huuteli olkansa ylitse.        - Kuluneepa hyvinkin niitä sielläkin...

 

     Hämäräksi jo veti tienoon kun miehet vasta tekeytyivät kotimatkalle. Sen verta valoisaa kuitenkin vielä, että Anttu suunnitelmansa mukaisesti saapasteli edeltäkäsin torrakko    kourissaan metsoa pyytämään. Varoen asetteli askeleitansa, etteipä tuo häiriintyneisi, josko kuitenkin oleilisi eilisillä sijoillansa.

Saavuttuansa haavankantojen paikoille, havaitsi kuitenkin tienoon tyhjäksi niin metsoista, kuni teeristäkin. Istahti sitten kannolle tupakoimaan odotellen Kustia saapuvaksi.

Pitänee aamusella sitten tulla vähin myöhemmin, Anttu mietiskeli. Ampua posautan meton sitten  halontekopaikoilta. Sielläpä ne kaiketi ovat huomisaamunakin vielä… Urpuja        syömässä...Valmiista pöydästä niitä...

Jälkiä oli raiviolla ollut runsaasti niin metsojen kuni teerienkin käynnistä, vaan olivat kaiketi peljästyneet rein ääniä miesten saapuessa halkolanssille, ja lentäneet turvallisemmille      ateriointimaille.

Pitäneisikö sitä aamusella haulipyssykin mukaan, Anttu pohti. Josko niitä teeriä siellä...

 

     Kustin saavuttua Anttu kapusi rekeen vähin pettyneenä. Istahti sitten, antaen Kustin  ohjastella Aapelia.

- Eipä sitten näkynyt metonkutaletta?

- Eipä noita ollut näkösällä. Mietiskelin tuossa, että aamusella tultaneen vähin myöhemmin. Josko sitten...Käveleskelen sinne halkolanssille itekseni...Ottanen haulipyssynkin matkaan, niin saisinen ainakin teeren jäämään kuitenkin. Saapi sitä siitäkin...Jonkinlaisen keiton taikka kastetta perunoille…

- Saapihan sitä teerestäkin, Kustikin myönteli. Hyvät niistä tulee keitot, jos paistilihatkin… Pieniähän kyllä ovat meton rinnalla silti..

Vaan ensikuussa niitä jo saapi soitimelta. Pääseepi likeltä ampuilemaan kuni varoen on   liikkeellä, Anttu vielä...Vaikka heitä hauleilla ropsauttelisi...

- Silloinhan niitä jo saapi hyvinkin, Kusti myönteli piippuansa sytytellessään.

 

     Melkoisen vaitonaisina miehet istuksivat loppumatkan, kuni saavuttiin pihapiiriin.

- Josko aamusella sitten...Anttu vielä, nyt jo valoisammalla mielellä lähtiessään tupaa kohden.

Kustin huoleksi jäi hevosesta huolehtiminen. Pyyhkieli talliin saatuansa Aapelin olkitupolla  kuivaksi. Evästi sitten heinätupolla, ja antoi ämpäristä vesiä juotavaksi. Saipa kumpainenkin hevosista leipäpalankin vielä purtavaksensa. Jeremikin, vaikka tuo olikin laiskana päivänsä viettänyt.

                                                                    4.luku

 

     Perjantai-aamuna isäntä heräili ensimmäisenä. Käväistyään ulkona huomasi ilman lämminneen eilisestä, jolloin vielä oli pientä pakkasta, vaan nyt oli iskenyt jo suojakelin puolelle.

Märäksi sitä siellä vetää tamineet tällä ilmalla, vaan kaitpa sinne silti, mietiskeli itseksensä sytytellessään  ajankulukseen tulia lieteen.

Saatuansa tulet syttymään, nostalti vielä kahvipannun hellanrenkaille, mennen sitten pöydän päähän istuksimaan.

Mieleen tuli eilinen hukkareisu. Muutoin asiat luonaantuivat halkosouvin osalta, vaan Kusti perkule kun tuleskeli liian aikaiseen perässä. Puhetta oli että odotteleepi laukauksen ääntä, lähtien sitten vasta tuleskelemaan. Eipähän tuo sitä ollutkaan muistanut, vaan tullut liika aikaiseen ja säikytteli meton jos teeritkin lentosalle…

 

     Puhumatoinna siinä aamupäivä vierähti, vaan sitten Anttu jo leppyi. Sattuuhan niitä...

Vaan harmitti se, kun Anttu oli juuri ottamassa sihtiä metsoukon ketaleeseen, niin eiköpä alkanut kuulua hevosen tuleskelua takanapäin, ja siinä siunaamassa konkoi meton ryökäle siivillensä.

Samaten, kuni teeretkin hetimmiten perään. Eipä siinä ehtinyt luodikkoa liiemmin            haulipyssyyn vaihetella, kuni olivat jo teeretkin tiessään.

Vaan tänäppänä...Tänään sitä ampua losautan vähintäin teeren. Ei tässä muu hyvine, niin jo alkaneikse ottamaan kunnian päällekin.

- Mitäpä se ukko noin vaitonaisena täällä istuksii, Anttu havahtui ajatuksistansa eukkonsa huomeneen.

- Etpä viitsinyt minua herätellä, Saima kysäisi moitetta äänessään.

- Ulkosalla vainen ajattelin käväistä, vaan teinpä sitten kuitenkin tulet samalla. Suojalle on ilmat hyömineet, vaikka siltä se jo iltasella, että vesikeli siitä aamuseksi...

 

     Jo heräilivät Kusti ja Siirikin makuuksiltansa, kokoontuen pöydän äärelle isännän seuraksi. Aikaista vielä ol, kun kello vastikään vasta viiden lyönnit oli ilmoitellut.

- Juotaneen ensin kahvit, emäntä sanoi hellan ääreltä, jossa selkiytteli pannua. Tehtäneen sitten yhdessä  aamusta, jatkoi Siirille, joka unenpöpperöisenä hieroskeli silmiänsä.

- Eipä siinä ihmeempiä laitteluita tänään tarvittanekkaan, Siiri vastasi. Josko sitä uunihaukia leivän ja munien kanssa, ja puurot kun vielä keittelen...

- Mitäpä sitä Kusti meinottelee...Lähdettäneenkö sitä tänään sinne metsiin rypeytymään? Anttu kysäisi. Roimasti siellä kyllä nyt kasteleepi tamineensa....

- Kaiketi siellä nyt sentään nämä pari päivää vielä oltaneen. Laitellaan kunnon tulet, ettei kylmity...

- Sitä se minäkin kyllä ajattelin, ja kun huomenna sitten ollaan lyhyemmästikin siellä, Anttu huomautti Kustille silmää iskien, ja jos sen metonkin viimein....

- No silläkin mentäneen, Kusti vielä...Hyvästi siellä tarjettaneen, ja kuni eilettäinkin sentään tuli toistakymmentä mottia sentään niitä halkojakin tehdyiksi...

- Tarpeenhan ne toki ovat halot kuitenkin, niin talossa, kuni töllissäkin...Mentäneen sitten, ja vankat eväät mukaan, Anttu vielä huomautti Saimalle.

- Sehän on selvä, ettet sinä siellä vesivellillä elele. Siksi monasti olen jo ruokapuolet        metsiinkin laitellut, emäntä naurahtaen tokaisi.

Juotuansa ensin kahvit, ja sitten ruokailtuansa, alkoivat Anttu ja Kusti tekeytyä metsään lähdölle.

-Lämmintä päälle sitten, että tarkinette, Saima vielä esitti huolekkaana.

- Eipähän siellä turkit ja varsikintaat päällä työjelystä mitään tule. Paitasilleen sitä riisuttava on, siinäpä se vasta kuolemantaudin päälle iskee, kun tauolle heittäydyttäneen, Anttu naurunsa lomassa  vielä sanoi.

- Otappa ja laita vuorostansa Jeremi valjaisiin…Pääsenee sekin taasen jaloittelemaan, Anttu huomautti Kustille. Näytti se vuohinen jo tervehtyneen sen verta, että kun ei muuta kuormaa otettane, niin hyväksi vaan kun vähin jo liikuntaa saapi.

- Itekseni jo iltasella samaa ajattelin, Kusti vastasi. Hyvästi on haava umpeutunut, kun ei niitä kärpäsiäkään näin talvis-aikaan....

 

     Isännän palailtua huussilta oli Jeremi valjaissa, ja Kusti asettelemassa jo rekeä paikoillensa. Anttu nouti vielä heiniä reen pohjalle, jonka jälkeen päästiin matkalle.

- Hyvinhän tuo jo askeltaa, Anttu huomautti Jeremin käyntiä hetkisen seurailtuansa.Vaikka mitäpä tässä rasitusta, kovaksi polkeutuneessa urassa.

- Meneehän tuo jo, vaan umpihankeen ei vielä sovi meneskellä, ettei aukaile haavaa         uudestansa.

- Eipä hyvi tosiaankaan umpiseen, isäntäkin myönteli. Saattaneisi tosiaan hanki reväistä     aukileen, vaan seisautappa hetkiseksi, laitellaan palamaan jo tässä. Ei sitten mene meton  nokkaan savut ainakaan.

- Liekkö noilla nokassansa hajuaistia? Kusti epäili.

- Sitäpä en vainen tietäne, vaan laitetaan nyt varman päälle kuitenkin, Anttu sanoi naurahtaen kaivaessaan tupakkamassia povestansa.

 Saatuansa piiput sytytetyiksi, jatkoivat taasen verkkaista matkantekoansa.

Jo tutuksi tulleella paikalla hevonen seisautettiin, jossa Kusti laitteli Jeremin eteen heiniä purtavaksi. Isäntä tarkisteli aseittensa piiput, lataillen ne sitten ampumavalmiiksi.

- Jätänpä nuokin kintaat tänne rekeen, Anttu kuiskutteli. Eivät sitten ainakaan ole tiellä,      eivätkä putoile kun tuolla hiiviskelen ampumahollille.

- Muistanee sitten ampua, ettei mene päivä tässä istuissa, Kusti vielä nauraen tokaisi         isännälle.

- Ellen muista, niin tehenet tulet siihen. Syöpi vaikka eväät siinä paikallansa sitten päivän aikana...

 

     Anttu kulki vähin kumarassa, ja askeleitansa varoen, vaikkakin kulku-ura oli jo hyväksi polkeutunut, eikäpä enää juuri ääniä kävelystänsä irtautunut.

Luodikko ampumavalmiina kädessä, haulikko vasemmassa olkauksessaan Anttu eteni          hiljaksellensa hakkuupaikalle. Pysähdyspaikasta oli rehdisti puoli kilometriä halonhakkuupaikalle, jossa linnuilla oli tapanansa käydä ruokailemassa.

Hetkisen vielä edettyänsä alkoi jo kuulua teerien kukerrusta, jolloinka Anttu eteni        entisestäänkin varovaisemmin, väliin jopa hengitystänsäkin pidätellen. Tarkoituksensa oli, että josko metson saisi hollille, ampuneisi ensin sitä, ja sitten vielä haulipyssyllä teeriparveen. Sittenpä olisi jo kumma, josko vielä tänäänkin saaliitta jäätäneisiin...

Tovin kuluttua Anttu sai hakkuuaukean ja lintujakin näkyvillensä. Eteni varoen vielä hetken matkaa, jääden sitten vähäisen puron rantamilla kasvavan, vinossa longottavan kuusen        suojaan tähyilemään saalistansa.

Pianpa jo saikin näkyviinsä ukkometson, joka koikkelehti maassa lojuvien latvustojen ja oksien lomassa muutamien koppeloiden kera. Teeriäkin oli muutamia ruokailupuuhissansa.

Anttu ojenteleikse kivääriänsä melko kookasta metsoa kohden, ottaen tukea kuusen          rungosta. Matkaa kohteeseen oli nelisenkymmentä metriä, eikäpä Antulla käväissyt   mielessäkään, etteikö tuohon osanneisi. Tarkkailipa kuitenkin vielä, sihtaili. Kuni antaen jännityksensä vielä kasvaa, metsästysveriensä heräillä täyteen kiihkoonsa.

Jo laukaistessansa Anttu tiesi osuneensa. Nakkasi sitten kiväärin käsistänsä kinokseen, hypäten haulipyssy ojossa näkyville, ja laukaisten aseensa kohden kymmenkunnan teeren muodostamaa parvea, joka oli välittömästi ensimmäisen laukauksen kuultuansa lennähtänyt siivillensä.

 Kustin saapuessa halkolanssille, näki isännän tuleskelevan nuotiopaikalle lintuja käsissänsä riiputtaen. Matkaa vielä oli, jotenka Kusti ei havainnut montako niitä oli saaliiksensa saanut. Meton möllikkä se isännällä ainakin käsistänsä riippui...

- Vain että jo onnistuneikse metästys, Kusti huuteli.

- Muutamia teeriä ja metonkutjake, Anttu vastaili hyvillä mielin. Melkomoisen kokolias  mettolintu tulikin...

     Kusti riisui Jeremin valjaistansa alkaen sitten kyhäilemään nuotiota vanhalle paikallensa.      - Kaitpa ne äkikseltään suolistellaan tässä nuotiolla ensitöiksemme, kysäisi sitten isännältä  tämän saapuessa saaliinsa kera.

- Eipähän tässä suurempia kiiruita halkosouviin...Laitellaan linnut, kuni ensin saat syttymään. Ei sitten niin kylmi käsiäkään.

Kolme teertä oli saaliiksi tullut metson lisäksi. Anttu nakkasi linnut käsistänsä nuotion     vierustalle.

- Josko olisi sellainen kaksipiippuinen ollut niin mikä tietää, vaikka olisi teeriä usiampiakin tullut, Anttu tokaisi. Parveen sain hyvästi sihtailtua että nuo tipahtivat, vaan en sitten enää ehtinyt uutta latailemaan....Kaukana jo olivat kun uuden sihdin sain otetuksi.

Miehet istuksivat nuotion äärellä tupakoimassa. Odottelivat kuni Kusti sai tulet vakaammin palamaan ja aloitteneiksivat sitten suolistuksen.

Ripeästi olivat lintujen sisukalut nakeltuna sivummalle korppien ruuaksi, ja mahaontelot katajanoksilla täytettynä.

Kusti vielä ripusteli saaliin läheisen kuusen oksille, riippuaksensa siinä kuni lähdettäneen kotimatkalle.

- Tuuriapa siinä oli, jotta niitä teeriäkin vielä, Anttu myhäili tyytyväisenä. Yksi niistä vainen kunnon osuman sai. Paria muuta haeskelin, kuni siipirikkoina räpiköivät karkusalle         ryteikössä. Vain metonkutale sai osuman läpi siipipankostansa. Hyvästi sain tuelta lasauteltua osuman.

- Saapi noista nyt keiton jos paistinkin, Kustikin kehuskeli isäntää. Kunhan nyt muutamia päiviä riippunevat ensittäin.

- Laitelkoon niistä naisväki sitten jonakin pyhänä paistit uuniin, Anttu tokaisi sitten.     Metosta, ja vaikka laittaneisivat teeristä lintukeiton, parikin...

 

     Hyvillä mielin otti Anttu sahansa ja kirveen, lähtien kyykkimään puitten juurille. Kohtapa pääsi taasen rytmiinsä kiinni ja runkoja alkoi kaatuilemaan tiuhaan tahtiin. Kuni uusia      voimia olisi isäntä saanut onnistuneen metsästyksen myötä.

Muutamia tunteja siinä työjeltiin juurikaan taukoja pitämättä, ennen kuni asettauduttiin nuotion lämpöön eväsrepuille.

Syötyänsä kaivelivat tupakkavehkeitänsä esille. Kumpaisenkin katse viivähti kuusen oksilla riippuvissa linnuissa.Kustikin tunsi iloa isännän puolesta.Saipahan tuo viimein lasautettua, mietiskeli.

Vain johan tuo kyllä ehti äitymäänkin..Vainenkin, kun sinne kesken väijynnän tulin                törmäilleeksi...

- Melkomoinen metonkutjake se vainen onkin, Anttu vieläkin....

- Eipähän niitä paljolti isompia liene, ainakaan näillä saloilla. Josko missäänkään…Hyvästi tuo vaikuttanee lihoissansa olevan...

- Kahteleppa tuota nokkaansakin....Kelvanneikse sillä otella muitten ukkojen kanssa. Tahi olisi, ellei nyt tuossa riippuneisi oksanvarressa.

 

     Polteltuansa jatkoivat halontekoansa vielä rehdit kolmisen tuntia, jolloinka olivat saaneet kahdeksisen kuutiota valmiiksi pinoihinsa.

- Hyvästi sitä tänäänkin tuli valmista, vaikkeipä niin urakalla tehtykkään… Ja kun vielä se suolistuskin, Anttu kehuskeli. Meiltä se vainen tämäkin käypi. Tämä halontekokin....

 

                                                                  4.luku

 

     Lauantai-aamu valkeni pakkaskelin vallitessa. Muutamia asteita tuota kyllä vainen oli. Sen verta kuitenkin, että Anttua alkoi purautella hartianseuduista vilu, kun käväisi aamutoimissansa tallinnurkalla. Noo, Anttu mietti. Eiköpä ala vilut kaikota, kun vähin aljetaan niitä Honkoluoman Otun lääkkeitä maistelemaan. Vilua karkoitteleiksemaan…Savotan päättäjäisiä sitä....

Metästä poistuissaan entispäivänä olivat ajelleet reillä Otun mökille vaivihkaa. Kaatelivat pari keloakin rein perässä tuleksimaan, Otulle poltinpuiksi. Hyvin siellä luistivat sen parisen kilometriä, jonka mökillensä linnuntietä oli.

Sillä Anttu kelot Otulle vei, etteivät naapurinsa niin ihmetteleikse, että mitäpä sillä Antulla Otun mökille asiata.

Hyvästi luonaantuivat vaihtokaupat. Anttu kun jätti puut, teerin ja vähin rahaakin, niin palaillessa oli kolme puolikasta kirkasta rein laatikossa piiloteltuina.

Otulta oli varoen noudeltava kirkasta, kuni sitä jo entis-syksynä oli falesmanni hätyytellyt niistä keitoksistansa.

Eipä Otulta löytäneet olleet, vaan sen verta säikähtäneikse, että varovaiseksi oli myynneistänsä käynyt. Eikäpä kaikille myynyt alkuunkaan, vain hyvät aineet se Ottu osasi laitella....

 

     Palailtuansa sisätiloihin Anttu istahti paikoillensa, jossa muut jo aloittelivat                aamusruokaansa.

- On se jo pakkasille kääntynyt, vain eipä taida, mitä lie viitisen astetta tahi niillä main.

- Hyvästi sitten antanee luistoa rein jalaksille, Kusti mumisi syöntinsä lomitse.

- Senpä tekee. Eipä haitanne halkoin hakkuita vielä, ja tänäänpä sitten jo lopettaneiksekin, isäntä vielä totesi ottaissaan puuroa lautasellensa.

- Mihinkä aikoihin se sauna laitellaan, Emäntä kysäisi. Joko tehtäneen tulia puoliselta?

- Saapi sinne jo silloin, viimeistäänkin. Eipä tänään hämäriin asti ollakkaan, kuni puita jo pinoissansa enämpi jo, mitä alkuun meinottelinkaan. Hyvällisesti niitä siellä jo...

Saatuansa syödyiksi Anttu ja Kusti lähteneiksivät sahat, kirveet ja reput olkauksissaan hevosta noutamaan, Kustilla vielä kahvipannukin muassansa, josko niitä kahvin kanssa lämmikkeeksi vähin maisteleikse...Viinaksia.

Aapelin kanssa nyt matkaa tehtiin halkolanssille, Jeremillä kun vähin rasittuneikse eilettäin umpisessa kahlatessa se jalkansa. Eipä se haava aukeilemaan kuitenkaan päässyt, vaan           huilailkoonpa taasen muutamia päiviä, Anttu oli päättänyt Kustin mennessä hevosta noutamaan.

- Isäntä se osteli kokonaista kolme putelia eilettäin, Kusti uteli.

- Meinottelin, että josko se naisväkikin vähin maisteleikse...Saunan päälle sitten, josko tuo heitille kelvannee..

 

     Ajeltiinpa sitten hiljaisuuden vallitessa. Rein suihkina kuului pakkasilmassa terävänä        Aapelin askeltaissa jo kuni tieksi polkeutunutta ajouraansa. Kaviot kopsahtelivat tasaiseen rauhalliseen tahtiinsa miesten istuissa äänetöinnä piippujansa poltellen.

Lanssille saavuttaissa Anttu keräili puuta nuotionsytykkeiksi sillä välin, kuni Kusti laitteli Aapelille heinät ja riisuskeli valjaistansa.

Hyvällisesti syttyivät kuivat kuusen alaoksat. Vähin kerrallansa sitten lisäili isompia oksia tulen nuoleskeltaviksi, ja kohta jo kunnon roihut lämmittivät miesten varsia.

Istahdettiin vielä tupakoimaan toviksi nuotionlämpöön. Lämmitteleiksivät siinä, ennen kuni alkaneisivat taasen kaatotyönsä.

- En hyvinyt vielä Selmalle...Niistä viinaksista, Anttu sitten rikkoi hiljaisuuden. Tokkopa tuo siitä elämöintiä kuitenkaan, vaan siltikin. Huomaapi tuo sitten muutoinkin... Haistaapi,  kuni täältä mentäneen.

- Eipä se juuri ole emäntä niistä viinaksista tulistunut, Kustikin havahtui. Vaikka eipähän se isäntä niitä viinaksia liiemmin viljellytkään ole.                                                                        -Eipä niitä liiemmin enää, Anttu mietteliäänä tokaisi, vaan tulihan sitä nuorempana enämpi 

kyllä maisteltua, savotoista kun kesänkorvalla tilit kuittailtiin...Vain enpä siltikään niitä            pahimpia ryyppymiehiä kaiketi kuitenkaan ollut. Vaan pitäneisikö tästä, Anttu meinotteli…       Pitäneisikö tästä sinne jo puita kaatelemaan, etteipä mene urakoinnit vallan...Anttu vielä

sanoi, kopauttaen piippunsa tyhjiin istumansa kannon sivustaan.                                               - --- Aljetaan vaan jo työntouhuun, Kustikin havahtui...Johan tässä tuli istuiltua joutavan            panttina.

 

     Pianpa jo miehet olivat taas kiinni normaalissa rytmissänsä. Puita kaatuili ripeään tahtiin,

ja jo kyennei Kustikin noutamaan runkoja pinojen vierille.

Anttu sahaili runkoa ajatuksiinsa vaipuneena…Josko olisi vielä poika siunaantunut,            mietiskeli. Olisipa se mukavata, kun se Aapelin kanssa noita runkoja kuljetteleisi...Isä niitä    nosteleisi rein kyytille…Kusti tyhjäilisi kuormia, ja halkeleisi tietenkin myös...

Puolisen aikoihin oli pinojen vierustoille kertynyt kokolailla paljon runkoja, joita ei ollut

vielä haljeltu tahi pätkittykkään.

 Anttu oli niitä nyt ehtinyt enämpi kaatelemaan, kuni ei ollut niitä enää joutunut              kuljettelemaan.                                                                                                                                          - Onpa niitä nyt siinä, haljeltavia, Anttu tokaisi pyyhkiellessään hikeä otsaltansa, ja          istahtaessaan nuotiolle eväsreppunsa kanssa.                                                                                         - Eipä niitä paljolti ehtinyt, kuni isäntä niitä innoissansa kaateli, enkäpä sitä hyvinyt               isäntää kieltelemäänkään alkaa, Kusti huomautti. Mahtaneeko sitä enää olla tarvetta      kaateluunkaan, vielä kysäisi.

 - Eipä hyvi enempiä. Josko nuo tuosta yhteistoimin saataneisiin, Anttu meinotteli. Taitanee

  mennä tänään myöhäsempään, kuni alkuun suunnittelin. Mitenkäs sitä nyt noin        innostuneiksin…Vaan kun oli tuo sahakin hyvässä terässä, ja kun en niitä määriä niin, kun sinäkin niitä siinä kulettelit....Kun en niin laanilla käväissytkään, kuni aamusella...

- No silläpä niitä, Kusti sanoi lähtiessään noutamaan reestä omaa reppuansa. Joko sitä vähin,

 lämmikkeeksi, sitten tiedusti.

 - Tuoppa vain puteli, ja tuoppa samalla se palttoonikin, vähin jos sitä harteillensa...Ei sitten

  niin kylmi hartianseuduiltakaan, kuni tässä istuksitaan…

  Kusti kuopaisi palatessaan ehjiltä kohdin hangesta lunta pannuun, jonka nosteli sitten      liekkien nuoleskeltavaksi.

 

     Saatuansa syödyiksi oli jo vesikin kuuminnut, joten Kusti kopautteli purkista kahvirouheita pannuun, jonka nosti sitten kannon päälle selkiintymään.                                                         ---Jonsei niitä nyt kaikkia tänään saataneisikaan, Anttu sitten…Saapihan niitä, vaikkapa viikolla

sitten tultaneisiin loput laittelemaan…Suotta täällä iltahämyyn asti, vain katellaanpa sitten...

 Varoen miehet maistelivat kuumaa kahviplöröänsä. Puhalleltiin ennen, ja jälkeenkin ryypyn

 nauttimisen.

 -  Sepä vain, se Ottu. Sehän se osannee laitella maittavat viinakset, Kusti viimein katkaisi    hiljaisuuden.

 - Että mitä sanoit, Anttu havahtui. Olin niin ajatuksissani että meni sivuitse korvieni.

 - Sitäpä vainen, että se Ottu laittelee hyvät pontikat. Eipä ole vähintäkään palaneen katkua.

 - Sehän se osanneekin, vain onpa taitanut niitä enempikin harjoitella, taitojansa. Hyvästi niitä

  itelleenkin tuo tarjoileepi.                                                                                                         ------ Vähin viinaksiin menevä tuo kyllä on, Kusti myönteli. Liekkö sillä juuri keittelevänkin. Vain

  mistäpä tuo ne viljansa kehitteleepi? Melkein maaton mies kuni kuitenkin on…                       --- Eihän sillä liikoja niitä viljelysmaita, Anttu naurahteli. Mahtanee tuo keräillä niitä            naapuripitäjien isänniltä...Josko niille toimittelee niitä keitoksiansa? Ronkaankulmillahan sitä ainakin on parikin isäntämiestä, joille kuulunee viinakset hyvinkin maistuilevan. Josko hyvinkin

sillä keinoin rahoittaneisi...

©2018 kartanonherra - suntuubi.com